— Muistan.
— Te tytöt sanoitte, ettei se ollut sopivaa, mutta minusta se oli ainakin rehellistä. Ajattelin aina itse menetteleväni sillä tavoin, mikäli kohdalleni sattuisi sellainen tilanne, ja niin olen nyt toiminutkin. Huomaa, etten väitä herra Sydneyn rakastavan minua, sillä hän ei ole ikinä sanonut sitä eikä sanokaan; mutta kuvittelen, että hän on pitänyt minusta hiukan ja olisi kenties ruvennut pitämään enemmänkin, ellen olisi osoittanut sen olevan hyödytöntä.
— Ja sinä osoitit sen? huudahti Fanny jännittyneenä.
— Minä vain vihjaisin ja hän ymmärsi. Hän oli jo sitä ennen aikeissa lähteä matkalle, niin että älä luule hänen sydämensä murtuneen tai hänen välittävän typeristä juoruista. En välittänyt tavata häntä niin usein, ja osoitin sen hänelle kulkemalla toista tietä. Hän ymmärsi ja hienona miehenä otti asian tyynesti. Ehkä hän pitikin minua vain itserakkaana hupsuna ja nauroi turhalle vaivannäölleni.
— Ei ikinä. Hän arvostaa menettelyäsi ja kunnioittaa sinua sen vuoksi. Mutta, Polly, sehän olisi ollut loistava tarjous.
— En voi myydä itseäni toimeentulosta.
— Taivas, mikä ajatus!
— Niin, sellaisia ovat suoraan sanottuna puolet teidän nykyaikaisista avioliitoistanne. Sinähän tiedät, että olen vähän kummallinen ja haluan olla itsenäinen naimaton nainen ja pysyä soitonopettajana koko elämäni.
— Eihän toki! Sinut on luotu onnellista perhe-elämää varten ja toivon sydämestäni, että se tulee osaksesi, sanoi Fanny lämpimästi ja tunsi niin suurta kiitollisuutta Pollya kohtaan, että hänen oli vaikea olla paljastamatta salaisuuttaan yhtenä ryöppynä.
— Toivon sitä itsekin, vaikka epäilen etten sellaista saa, vastasi Polly ja hänen äänensävynsä sai Fanin miettimään, tiesikö Pollykin mitä sydänsuru merkitsi.