— Ei taivaan tähden! huudahti Polly. — Myy ennen hevosesi, hän jatkoi hetken mietittyään.
— Sen minä jo möin, mutta en saanut puoltakaan ostohinnasta. Minähän ajoin viime talvena sen ontuvaksi, eikä koni ottanut parantuakseen.
— Eikö se riittänyt velkoihisi?
— Ei puoliinkaan.
— Mutta, Tom, paljonko sinulla sitten niitä on?
— Minä lykkäsin niiden laskemista eiliseen asti. Mutta asiat olivat niin hullusti, että ajattelin yhtä hyvin voivani katsoa totuutta silmiin. Siksi otin selvää tilanteesta ja tuossa on tulos!
Tom heitti tahraisen ja rypistyneen paperin Pollyn syliin ja alkoi kävellä entistä kiivaammin, Polly vilkaisi loppusummaa ja löi kätensä yhteen, sillä hänen kokemattomissa silmissään se näytti kauhistuttavalta.
— Sievoinen summa, vai mitä? sanoi Tom, joka ei voinut kestää äänettömyyttä eikä Pollyn hätäistä, säikähtynyttä katsetta.
— Hirvittävä! En yhtään ihmettele, jos sinua arveluttaakin kertoa isällesi.
— Mieluummin hyppäisin kaivoon. Kuulehan, Polly. Mitähän jos kertoisimme sen hänelle vähitellen! jatkoi Tom käännähtäen.