— Ovat. Isä aikoo luovuttaa koko omaisuutensa. Hän on yrittänyt parhaansa, mutta nyt ei ratkaisua voi enää pitkittää, ja hän on mennyttä miestä.
— Voi, olisipa minulla antaa hänelle miljoona! huudahti Polly käsiään puristaen ja rupesi itkemään. — Kuinka hän jaksaa kestää sen?
— Kuin mies, ja minä olen hänestä ylpeä, vastasi Tom kasvot punaisina kiihtymyksestä ja mielenliikutuksesta, jota hän yritti pitää kurissa. — Kaikki asiat ovat olleet häntä vastaan, ja hän on yksinään taistellut selvitäkseen ahdingosta, mutta se oli ylivoimainen, ja nyt hän on päättänyt jättää vararikkoanomuksen. Se on kunniallinen vararikko, ja varokoon itseään se, joka uskaltaa sanoa hänestä pahaa sanaa. Tahtoisinpa nähdä sen miehen! Ja Tom puristi kätensä nyrkkiin aivan kuin hänelle olisi ollut suunnaton helpotus löylyttää isänsä kunniallisen nimen parjaajaa.
— Eihän häntä kukaan parjaa. Tämän vuoksi Maud parka oli siis suunniltaan. Isäsi oli kertonut asian äidillesi ja Fanille ennen kuin tulit kotiin, ja siitä syystä he varmaan olivat niin poissa tolaltaan.
— Ei heillä ole mitään hätää. Isä ei ole koskenut äidin rahoihin, hän näet "ei raskinut ryöstää tytöiltään", kuten hän sanoi, ja siksi he eivät joudu kärsimään. Eikö hän olekin kunnon mies? Ja Tomin silmät loistivat ylpeydestä, vaikka hellemmät tunteet saivatkin hänen huulensa samalla värisemään.
— Kunpa pystyisin auttamaan häntä, vaikka edes vähänkin, huokasi
Polly, jota painoi voimattomuudentunne.
— Kyllä sinä pystytkin. Mene hänen luokseen ja ole hyvä hänelle. Sinä kyllä tiedät miten. Lohdutusta hän tuolla yksinäisyydessään enimmän kaipaa. Minä en kykene sitä antamaan, olisin hänelle vain kiusaksi.
— Mitä hän sanoi kuullessaan uutisesi? kysyi Polly, joka oli hetkeksi unohtanut pienemmät huolet tämän suuren kuullessaan.
— Hän oli kuin karitsa, sillä minun kerrottuani hän sanoi vain: "Poika parkani, meidän täytyy kärsiä yhdessä." Ja sitten hän kertoi oman uutisensa.
— Sepä hauskaa, että hän oli niin kiltti sinulle, aloitti Polly tyynnyttäen, mutta Tom huudahti omantunnontuskissa: