— Ottavatko he kaikki minun tavarani? pelästyi Maud.
— Kyllä kai. En tiedä mitä saamme pitää, tuskin ainakaan paljon. Ja näytti kuin Fan olisi terästänyt mieltään voidakseen uhrata kaiken minkä omisti.
— He eivät saa viedä minun uusia korvarenkaitani, minä piilotan ne, eivätkä parasta pukuani eivätkä kultaista hajuvesipulloani. Voi, voi! On halpamaista ottaa pikku tytön tavaroita! Ja Maud sukelsi tyynyihin kätkeäkseen kyynelet, joita ajatus kalleuksien menettämisestä oli nostattanut silmiin.
Mutta Polly houkutteli hänet pian esille vakuuttaen, ettei häntä ryöstetä putipuhtaaksi, ja lupasi yrittää pehmittää herra Shaw'n velkojien kovaa sydäntä, jos korvarenkaita ja hajuvesipulloa uhattaisiin.
— Voimmekohan me pitää edes yhtä palvelijaa, että oppisimme taloustöitä, tuumi Fan ja katseli huokaisten valkeita käsiään.
Mutta Maud löi kätensä yhteen, ponnahti pystyyn ja huudahti riemuissaan:
— Nyt minä opin keittämään! Pidän hurjasti munien vatkaamisesta.
Minä saan samanlaisen esiliinan kuin Pollyllakin on ja pölyhuiskan,
ja saan ehkä lakaista portaita hiukset sidottuina niin kuin Katy.
Voi, miten hauskaa!
— Älä naura äläkä masenna häntä. Anna hänen iloita esiliinoista ja pölyhuiskista, kuiskasi Polly Fannylle, kun Maud teki riemuissaan kuperkeikan tyynyjen välissä ja selviytyi siitä naurusuin ja punaposkin. Maud näet piti talousaskareista ja sai usein nuhteita, kun hänet tavattiin salaa vierailemassa keittiössä tai varkain lakaisemasta ja pölyjä pyyhkimästä.
— Äiti on niin sairas, että minun on kait ruvettava hoitamaan taloutta, ja sinun, Polly, pitää opettaa minua, sanoi Fanny.
— Siitä opista on vielä hyötyä, neitiseni, usko pois, vastasi Polly nauraen merkitsevästi.