— Herra Merton teki petollisen ja häpeällisen vararikon, ettei kumma vaikka hän saikin kohtauksen. Isä ei sellaista saa, sillä meidän vararikkomme on aivan toista, sanoi Fanny ylpeästi, aivan kuin 'meidän vararikkomme' olisi ollut voitto eikä tappio.
— Eikö sinun ja Maudin olisi parasta mennä hänen luokseen? kysyi
Polly.
— Hän ei taitaisi pitää siitä. Enkä minä liioin tiedä, mitä sanoisin hänelle, alkoi Fan, mutta Polly sanoi innokkaasti:
— Ihan varmasti hän pitää siitä. Ei sillä ole väliä mitä sanot. Mene vain näyttämään, ettet epäile etkä moiti häntä, vaan rakastat entistä enemmän ja olet ilomielin valmis tukemaan häntä vaikeuksissa.
— Minä en pelkää mennä hänen luokseen. Rutistan vain häntä ja sanon, että olen oikein iloinen, kun me muutamme siihen pikku taloon, selitti Maud kömpien vuoteelta ja juoksi alakertaan.
— Tule minun kanssani, Polly, ja sano mitä teen, pyysi Fan vetäen
Pollyn mukaansa.
— Tiedät itse paremmin, kunhan vain näet hänet, vastasi Polly seuraten auliisti Fania, sillä hän tiesi, että häntä pidettiin perheenjäsenenä kuten Tom oli sanonut.
Kirjaston ovella he tapasivat Maudin, jonka rohkeus oli pettänyt, sillä herra Mertonin kohtaus kummitteli yhä hänen mielessään. Polly avasi oven, ja kun Fan näki isänsä, hän tiesi samassa mitä oli tehtävä. Tuli hiipui takassa, kaasuvalo paloi matalalla liekillä ja herra Shaw istui nojatuolissa harmaa pää käsien varassa näyttäen vanhalta, hylätyltä ja huolten murtamalta. Fan vilkaisi Pollyyn, meni sitten isänsä luo, otti harmaan pään käsiensä väliin ja sanoi ääni hellyydestä värähtäen:
— Isä rakas, me tahtoisimme auttaa ja tukea sinua.
Herra Shaw kohotti katseensa ja nähdessään tyttärensä kasvoilla ennen näkemätöntä lämpöä kietoi käsivartensa Fannyn ympärille ja painoi väsyneen päänsä häntä vasten, aivan kuin eniten kaivattu lohdutus olisi tullut juuri silloin, kun hän sitä vähimmin odotti. Itsesyytösten keskelläkin Fanny iloitsi sillä hetkellä huomatessaan, kuinka paljon tytär saattoi merkitä isälleen; ja ajatellessaan sairaalloista ja itsekästä rouva Shaw'ta Polly tajusi äkkiä selvästi, mitä aviovaimolta vaadittiin: hänen tuli olla miehensä tukena eikä taakkana. Näiden epätavallisten hellyydenosoitusten liikuttamana Maud hiipi hiljaa isänsä polvelle ja kuiskasi ison kyynelkarpalon kimaltaessa hänen nykerönenällään: