— Isä, ei meillä ole mitään hätää. Minä aion auttaa Fania kotiaskareissa. Minusta se on vain hauskaa!
Herra Shaw kietoi toisen käsivartensa Maudin ympärille, ja hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Pollykin oli hiipinyt hänen tuolinsa taakse, ettei mikään häiritsisi näitä kolmea, jotka vasta onnettomuudessa tunsivat, kuinka paljon he rakastivat toisiaan. Herra Shaw hillitsi kuitenkin pian liikutuksensa ja kysyi:
— Missä on minun kolmas tyttäreni, minun Pollyni?
Samassa Polly oli herra Shaw'n luona ja suuteli häntä tavallista hellemmin, sillä oli lämmittävää kuulla herra Shaw'n sanovan häntä kolmanneksi tyttärekseen. Sitten Polly kuiskasi:
— Ettekö haluaisi Tomiakin tänne?
— Kyllä, tietysti. Missä se poikaparka piileksii?
— Minä haen hänet. Ja Polly katosi kuin tuulispää. Mutta eteisessä hän pysähtyi kurkistamaan peiliin, oliko kaikki kunnossa, sillä jostain ihmeellisestä syystä hän halusi onnettomuuden hetkelläkin näyttää Tomin silmissä tavallista sievemmältä. Hän kohotti kätensä korjatakseen kaularuusukettaan, mutta sattui pudottamaan hatun naulakosta. Musta kiiltävä majavannahkalakki ei juuri ole omiaan herättämään helliä tunteita, mutta Pollyn sydäntä tuo 'tötterö' lämmitti. Hän nosti lakin maasta aivan kuin sen putoaminen olisi ollut muistutus suuremmasta romahduksesta, tasoitti siihen syntyneen pienen lommon, ikään kuin se olisi ollut niiden kovien iskujen vertauskuva, jotka uhkasivat sen omistajan päätä, ja katseli lakkia hartaasti ja säälivästi kuin perinnöttömän prinssin kruunua.
Tom oli taas oma itsensä Pollyn astuessa huoneeseen. Nenäliina oli kadonnut, pää pystyssä, kasvojen ilme luja, ja nuoressa miehessä oli tyyntä sinnikkyyttä, joka näytti sanovan onnettomuudelle: "Iske vain, minä en pelkää!" Hän ei kuullut Pollyn tuloa, sillä hän tuijotti tuleen ja taisi nähdä siellä erilaisen tulevaisuuden kuin aikaisemmin näkemänsä. Mutta kun Polly sanoi:
— Tom, isäsi kysyy sinua, hän nousi heti, ojensi kätensä Pollylle ja sanoi:
— Tule sinäkin! Emme selviydy ilman sinua, ja hän vei Pollyn takaisin työhuoneeseen.