— Ja minä toivon, kultaseni, että saat pian kaksi vahvaa kättä omiesi lisäksi, vastasi Polly silmää iskien ja hänen lähdettyään Fanin kasvot loistivat koko loppupäivän.
17
POLLY ISOÄIDIN OSASSA
Tomilla taisi olla vaikeinta, sillä yhteisten huolten ohella hänellä oli kestettävänään vielä paljon henkilökohtaisiakin harmeja. Yliopistoikävyydet unohtuivat pian suurempien vastoinkäymisten tieltä; monet moittivat 'hurjaa huliviliä', ja moni pudisti päätään ounastellen, että Tom Shaw kulki nyt hyvää kyytiä perikatoa kohti. Tom sai tietysti pian kuulla, miten häntä ja hänen elintapojaan arvosteltiin. Ja hän kärsi enemmän kuin kukaan arvasi, sillä ihmisten puheisiin oli siksi paljon aihetta, että hänen itsesyytöksensä ja hyödytön raivonsa itseään ja kaikkia toisia kohtaan vain yltyi.
Vasta perintönsä menetettyään Tom näytti ensi kertaa huomaavan kuinka paljon hyvää rikkaus oli hänelle suonut: aseman, huvituksia, loistavia mahdollisuuksia. Vasta nyt hän tajusi sen arvon ja tunnusti miehekkäästi, kuinka ansioton oli ollut käyttämään tuota lahjaa. Hän hautoi vain ankeita ajatuksiaan eikä näyttänyt löytävän sijaa siinä uudessa elämässä, joka heille kaikille oli alkanut. Koska hän ei ymmärtänyt liikeasioita, hänestä ei yrityksistään huolimatta ollut paljonkaan apua isälle. Niinpä hän tunsikin olevansa enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Kotiaskareista hän oli perillä yhtä huonosti, mutta päinvastoin kuin isä, tytöt eivät kaihtaneet sanomasta suoraan, että hän oli tiellä, tarjoutuipa hän auttamaan missä hyvänsä.
Ensimmäisestä hämmästyksestä selvittyään ja saatuaan taas aikaa miettiä Tom näytti menettävän kaiken rohkeutensa ja tarmonsa. Tunnonvaivat ahdistivat häntä, ja tultuaan tällä tavoin omantunnon kanssa tekemisiin hän liioitteli ylenpalttisesti mielettömyyttään ja kuvitteli, että kaikki ihmiset pitivät häntä täysiverisenä heittiönä. Ylpeys ja katumus saivat hänet vetäytymään mahdollisimman paljon yksikseen, sillä hän ei sietänyt toisten sääliä, ei silloinkaan, kun se ilmaistiin ystävällisellä kädenpuristuksella tai katseella. Hän pysytteli enimmäkseen kotosalla vetelehtien siellä apeana ja välinpitämättömänä, hävisi näkyvistä, kun joku vieras poikkesi, jutteli vähän ja oli joko liikuttavan nöyrä tai huolestuttavan äkäinen.
Tom halusi ryhtyä johonkin, mutta mitään työtä ei ilmaantunut; ja odottaessaan pääsevänsä taas tasapainoon Tom-parka oli niin onneton, että ellei muuatta seikkaa olisi ollut, hän olisi masentunut tyystin ja joutunut perikatoon. Mutta tuntiessaan olevansa täysin tarpeeton, kaikkien hylkäämä ja epätoivoinen, hän huomasi, että yksi ihminen tarvitsi häntä, että yhden mielestä hän ei ollut koskaan tiellä ja että tämä aina toivotti hänet tervetulleeksi ja heikkoudessaan takertui häneen lujasti. Ja äidin riippuvuus Tomista auttoi tätä selviytymään kriisivaiheesta.
Kielikellot, jotka kuiskailivat toisilleen kilpaa teepöydässä leivostensa ääressä: "Olisi todellakin helpotus koko perheelle, jos rouva Shaw parka, hmhm, pääsisi rauhaan", eivät tienneet että sairaan heikot toimettomat kädet tietämättään pidättivät poikaa hiljaisen huoneen turvissa, jossa äiti antoi pojalleen koko rakkautensa, parasta mitä hänellä oli annettavanaan, kunnes Tom sai taas rohkeutta katsoa maailmaa kasvoista kasvoihin ja oli valmis miehuulliseen taisteluun.
— Voi hyvänen aika, miten vanhalta ja masentuneelta isäparka näyttää. Ei kai hän vain unohda minun vehnäleipääni, huokasi rouva Shaw eräänä päivänä nähdessään miehensä astuvan verkalleen katua alas.
Tom seisoi hänen vieressään haluttomana näpelöiden uutimen hapsuja ja seurasi katseellaan tuttua hahmoa. Nähdessään miten isän tukka oli harmaantunut, huoli hävittänyt kasvojen kukoistavan värin ja miten isä käveli kuin väsynyt vanhus, hän tunsi uusia tunnonvaivoja ja lähti kiivaaseen tapaansa korjaamaan laiminlyöntiään.