— Minä pidän kyllä huolen vehnäleivästäsi, äiti. Näkemiin. Tulen takaisin päivälliseksi… Ja suudeltuaan kiireesti äitiään Tom hävisi.
Hän ei tiennyt tarkkaan mistä alkaisi, hän oli vain äkkiä tajunnut, että pakoili myrskyä ja antoi isän seistä yksin sitä vastassa. Vanhus näet meni toimistoonsa joka päivä täsmälleen kuin kone, joka käy säännöllisesti kunnes pysähtyy, ja nuori mies sen sijaan pysytteli kotosalla naisten turvissa ja antoi vielä äitinsä lohduttaa itseään.
— Isällä on syytä hävetä minua, mutta minä käyttäydyn kuin häpeäisin häntä, ja niin ihmiset luulevatkin. Minäpä näytän heille, ettei se ole totta, näytän totisesti! Ja Tom veti hansikkaat käsiinsä aivan kuin olisi ollut menossa nujertamaan vihollista.
— Tässä käsivarteni, isä. Minä saatan sinua ja menen sitten vähän äidin asioille. Kaunis ilma tänään, vai mitä?
Tomin ääni melkein salpautui viimeisten sanojen aikana, sillä se ilahtunut katse, jolla isä tervehti häntä, ja tapa jolla hän nojautui tarjottuun vahvaan käsivarteen, osoittivat että päivittäiset kävelyt olivat epäilemättä olleet ikäviä ja yksinäisiä. Herra Shaw ymmärsi Tomin eleen tarkoituksen ja iloitsi tästä hyvää ennustavasta muutoksesta. Mutta hän ei sanonut mitään ääneen, antoi vain ilmeensä puhua.
Sitten he alkoivat innokkaasti jutella liikeasioista, aivan kuin olisivat pelänneet, että jokin yllättävä tunteenilmaus pääsisi muuten horjuttamaan heidän miehistä arvokkuuttaan. Mutta siitä huolimatta tunnelma oli herkistynyt ja he tajusivat sen. Herra Shaw käveli tavallista ryhdikkäämmin ja Tom tunsi taas olevansa oikealla paikallaan. Matka ei kuitenkaan sujunut ilman koettelemuksia; sillä samalla kun Tomia ilahdutti nähdä, miten kunnioittavasti isää tervehdittiin, hänen oli vaikea kestää niitä tutkivia ja paheksuvia katseita, jotka häneen suunnattiin sen jälkeen kun isälle oli kohteliaasti nostettu hattua ja sanottu ystävällisesti: "Hyvää päivää, herra Shaw", sillä tuntui kuin ihmiset olisivat vain kylmästi ajatelleet: "Tuo poika on nyt aika ahtaalla, mutta se tekee sille huimapäälle vain hyvää."
— Vaikka se onkin totta, ei silti tarvitse lyödä lyötyä, ajatteli Tom tuntien yhä lisääntyvää halua ryhtyä johonkin sellaiseen, joka saisi kaikki vaikenemaan. — Lähtisin Australiaan ellei äitiä olisi. Tekisin mitä hyvänsä ja menisin minne tahansa päästäkseni eroon näistä ihmisistä, jotka tuntevat minut. Täällä en voi ikinä ryhtyä mihinkään, kun kaikki toverit vain väijyvät minua ja lyövät keskenään vetoa siitä, hukunko vai pysynkö pinnalla. Hiiteen kreikat ja latinat! Olisinpa perehtynyt liike-elämään, niin kelpaisin jonnekin. Nyt minulla ei ole muuta kuin hieno ranskantaitoni ja nyrkkini. Mahtaisikohan Bellin ukko tarvita apulaista Pariisin osastoonsa. Se ei olisi hullumpaa. Minäpä yritän!
Saatettuaan silminnäkijöiden mielihyväksi isänsä konttoriin Tom rohkaisi itsensä ja lähti tiedustelemaan paikkaa mielessään tunne, että asiat alkoivat vähän valjeta. Mutta herra Bell oli huonolla tuulella ja läksytti vain Tomia huikentelevasta elämästä. Taivas vetäytyi taas pilveen ja Tom palasi kotiin mieli masentuneena.
Harhaillessaan sinä iltana kotona ja yrittäessään tehdä laskelmia Australian matkasta vilkas puheensorina ja lusikkain kalistelu houkutteli hänet keittiöön. Hän tapasi siellä Pollyn opettamassa Maudille keittotaitoa. 'Uudelle apulaiselle' oli näet neuvottava jälkiruoan valmistus, koska sen puuttuminen olisi rouva Shaw'n mielestä merkinnyt suoranaista nälänhätää. Maudilla oli taipumusta ruoanlaittoon, kun taas Fanny inhosi sitä. Niinpä perheen kuopus tutki onnellisena rakkaita keittokirjoja ja sai aina lisäopetusta keittotaidossa, milloin Pollylla vain sattui olemaan aikaa.
— Kauhistus, älä nyt tule, Tom. Meillä on kamalan kiire! Ei miesten paikka ole keittiössä, huusi Maud veljen ilmestyessä ovelle.