— Rupesin vain ihmettelemään, mitä täällä on oikein tekeillä. Äiti on nukkumassa ja Fan ulkona, niinpä tulinkin katsomaan mitä te puuhaatte, sanoi Tom vitkastellen aivan kuin luvassa olisi ollut jotain hauskaa. Hän kaipasi seuraa ja oli sillä hetkellä kiitollinen jokaiselle, joka auttoi häntä unohtamaan huolet edes vähäksi aikaa.
Polly vaistosi sen, ja koska Tomin seura ei ollut hänelle suinkaan vastenmielistä, hän kuiskasi Maudille: — Ei hän tiedä, ja lisäsi sitten ääneen:
— Tule vain joukkoon jos haluat; voitkin samalla vatkata minulle tämän kakkutaikinan. Siinä tarvitaan voimia ja minun käteni ovat jo väsyneet. Kas niin, pane esiliina eteesi, ettet sotke itseäsi, istuudu tähän ja järjestä olosi mukavaksi.
— Ennen vanhaan minä aina vatkasin isoäidille kakkutaikinan, ja se oli hauskaa ellen väärin muista, sanoi Tom Pollyn sitoessa isoruutuisen esiliinan hänen ylleen. Sitten hän sai ison kulhon ja istuutui pöydän ääreen, jossa Maud oli puhdistamassa rusinoita Pollyn hääriessä mausterasioiden, kaulimen ja voiastian parissa.
— Sinähän oletkin mestari, Tom. Minä annan sinulle arvoituksen, että työ sujuisi paremmin: Missä suhteessa tuhmat pojat muistuttavat kakkuja? kysyi Polly koettaen piristää Tomia.
— Kunnon piekseminen on kummallekin eduksi. Liekö siitä sentään aina hyötyä, vastasi Tom ja oli innoissaan lyödä pohjan kulhosta, sillä helpotti, kun oli edes jotain tehtävää.
— Viisas poika! Tästä saat, ja Polly heitti ison rusinan Tomin suuhun.
— Pane näitä paljon kakkuun! Silloin se vasta on hyvää.
— Niin minä aina sekoitankin, milloin rusinoita vain riittää. Mikään ei ole hauskempaa kuin sokerin ja mausteiden sekoittaminen, niin että saa syntymään herkullisen rusinakakun. Se on niitä harvoja taitoja, joita minulla on.
— Olet nytkin tehnyt mainion sekoituksen, Polly. Sinulla on tosiaan taito maustaa herkulliseksi oma ja toisten elämä. Ja se on onni, sillä meidän kaikkienhan on kuitenkin nieltävä kakkumme, maistuipa se tai ei, sanoi Tom niin tosissaan, että Polly hämmästyi ja Maud huudahti: