Polly tuli huoneeseen posket punoittaen ja silmät kirkkaina, mutta ilman munaa. Tom vilkaisi häneen olkansa yli ja keskeytti äkkiä työnsä kasvot jähmettyneinä. Jokin hänen ilmeessään herätti Pollyssa syyllisyydentunteen ja hän alkoi rouhia muskottia niin ponnekkaasti, että posket rupesivat hehkumaan entistä enemmän. Sen sijaan Maud, joka oli kavaltanut tytöt, istui hyvin juonikkaan näköisenä työnsä ääressä kuten ainakin salaisuuksia hautova kielikello, joksi Tom oli häntä sanonut. Polly tunsi muutoksen ilmassa, mutta luuli Tomin vain väsähtäneen ja vapautti hänet armeliaasti työstä pistäen kanelinpalan hänen suuhunsa.
— Fan on saanut ne kirjat ja kartat, joita toivoit. Mene nyt lepäämään ja kiitoksia avusta. Tässä on palkkasi, Tom.
— Onnea vain paistoksille, vastasi Tom mennessään ja pureskeli miettivästi kanelinpalasta. Mutta se ei tuntunut maistuvan yhtä hyvältä kuin ennen vanhaan. Hän haki kirjansa, mutta lukeminen ei huvittanut, ja niin hän sulkeutui pieneen huoneeseen, jota sanottiin 'Tomin luolaksi', ja vaipui siellä syviin mietteisiin.
Kun hän seuraavana aamuna tuli alas aamiaiselle, kaikki toivottivat yhteen ääneen onnea syntymäpäiväsankarille, ja hänen lautasensa vieressä oli lahjoja kaikilta perheenjäseniltä. Kenties ne eivät olleet yhtä kalliita kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin paljon arvokkaampia, sillä ne olivat merkkinä rakkaudesta, joka oli kestänyt vaikeuksissa, vieläpä lujittunut niistä. Nykyisessä mielentilassaan Tomista tuntui kuin hän ei olisi ansainnut ainoatakaan lahjaa. Ja kun kaikki kilvan koettivat tehdä hänen syntymäpäivänsä niin hauskaksi kuin suinkin, hän ymmärsi mitä tarkoitti sanonta 'hukuttaa ystävällisyyteen', ja päätti lujasti tulla kunniaksi perheelleen, vaikka sitten nujertuisi yrityksessään.
Illalla saapui Polly, ja heidän kokoonnuttuaan teepöydän ympärille ilmestyi vielä yksi lahja, joka liikutti Tomia enemmän kuin kaikki muut, vaikka hän ei ollutkaan mikään tunteellinen poika. Se oli herkullinen kakku, jonka keskellä oli pieni kukkakimppu ja reunoja kiertävässä sokerikuorrutuksessa vaaleanpunainen omistusteksti. Juuri samanlaisen kakun hän oli saanut joka vuosi niin kauan kuin saattoi muistaa.
— Nimi, ikä ja päivämäärä ihan kuin kauniissa valkoisessa hautakivessä, sanoi Maud tyytyväisenä. Mutta tämä hautajaisiin viittaava huomautus sai rouva Shaw'n, joka oli tullut alas päivän kunniaksi, pudottamaan lautasliinansa ja pyytämään hajusuolaa.
— Kuka tämän on tehnyt? kysyi Tom tarkastellen mielissään lahjaa, sillä se muistutti hänelle onnellisemmista syntymäpäivistä, jotka tuntuivat nyt olevan hyvin kaukana.
— Minä en tiennyt mitä olisin antanut sinulle, koska olet saanut kaikkea mitä ajatella saattaa. Olin jo ihan epätoivoinen, kunnes muistin että isoäiti teki sinulle aina tällaisen pikku kakun, jota ilman et osannut pitää syntymäpäivääsi onnistuneena, kuten kerran sanoit. Siksi yritin tehdä ihan samanlaisen ja toivottavasti siitä tuli hyvä ja rusinainen.
— Kiitos, sanoi Tom kasvot yhtenä hymynä ja Polly tunsi lahjansa miellyttävän häntä enemmän kuin komeinkaan koruesine.
— Pitäisi sen hyvä ollakin, koska itse sen vatkasit, sanoi Maud. — Oli hirveän hullunkurista katsella, kun autoit sen valmistamisessa etkä yhtään arvannut, kenelle kakku oli tarkoitettu. Minä ihan vapisin aina kun avasit suusi, sillä pelkäsin sinun kysyvän siitä. Siksi Pollykin saarnaili ja minä lörpöttelin.