— Vastaa minulle ensin yhteen kysymykseen, sanoi Fan aivan sen näköisenä kuin jokin pelko olisi äkkiä vallannut hänet. — Sano ihan suoraan, oletko koskaan katunut vihjausta, jonka annoit Sydneylle?
— En ikinä! huudahti Polly ja ravisti silmiltään ruskean hiusverhon, jonka taakse hän oli puolittain kätkenyt kasvonsa.
— Kunniasanalla, kuten rehellinen tyttö ainakin?
— Kunniasanalla, jos niin tahdot. Miksi epäilet minua? kysyi Polly melkein loukkaantuneena.
— Siksi, että jotain on nyt hassusti. Ei sinun kannata sitä kieltää, että olet ihan sen näköinen kuin minä silloin, kun uskoin Sydneyn ajattelevan sinua. Anteeksi, Polly, mutta en voi olla sanomatta sitä, sillä se on totta, ja haluan kykyni mukaan olla yhtä vilpitön sinua kohtaan kuin sinä olit minulle.
Fan oli kiihtyneen näköinen ja puhui nopeasti ja avoimesti yrittäen olla jalomielinen, vaikka se olikin vaikeata. Polly tajusi sen ja rauhoittaakseen häntä sanoi kiihkeästi:
— Vakuutan sinulle, etten rakasta häntä! Vaikka hän olisi ainoa mies maailmassa, en sittenkään menisi naimisiin hänen kanssaan, koska — yksinkertaisesti en halua.
Kolme viimeistä sanaa tulivat aivan eri äänellä, sillä Polly hillitsi itsensä melkein pelästyneen näköisenä ja käänsi päätään peittääkseen taas kasvonsa hiusten suojaan.
— No, sitten sinä rakastat jotakuta toista. Sinulla on jokin salaisuus, jonka voisit hyvin kertoa minulle, koska sinäkin tiedät minun salaisuuteni, sanoi Fan, joka ei voinut rauhoittua, ennen kuin Polly oli kertonut kaikki, sillä tämän käytös huolestutti häntä.
Fan oli tyytyväinen, vaikka ei saanutkaan vastausta kysymykseensä ja kietoessaan käsivartensa ystävänsä ympärille, hän sanoi houkutellen: