— Polly kulta, tunnenko minä hänet?
— Olet kyllä nähnyt hänet.
— Onko hän hyvin viisas, hyvä ja komea?
— Ei.
— Mutta hänen pitäisi olla, jos sinä kerran rakastat häntä. Toivottavasti hän ei ole huonokaan? huudahti Fan huolestuneena pitäen vielä kiinni Pollysta, joka itsepintaisesti katsoi toisaanne.
— Minä olen häneen tyytyväinen ja se riittää.
— Voi, sano nyt minulle vielä yksi asia. Eikö hän sitten rakasta sinua?
— Ei. Älä nyt puhu enää sanaakaan. En kestä enempää, ja Polly vetäytyi pois, mutta Fan sanoi epätoivoisella äänellä:
— Jätetään se asia. Mutta nyt uskallan sanoa sinulle, että minä luulen, jopa uskonkin, Sydneyn välittävän hiukan minusta. Hän on ollut niin kiltti meille kaikille, ja viime aikoina on tuntunut siltä, että hän aina ilahtuu minut nähdessään ja kyselee minua ellen ole kotona. En uskaltanut toivoa mitään, ennen kuin isä huomasi jotain erikoista hänen käytöksessään ja alkoi kiusoitella minua. Vaikka yritänkin olla elättelemättä liikoja toiveita, tuntuu vähän siltä, että minulla sittenkin on mahdollisuuksia.
— Taivaan kiitos! huudahti Polly sydämellisesti. — Kerro minulle nyt ihan alusta alkaen kaikki, hän lisäsi ja istuutui sohvalle sen näköisenä, kuin olisi pelastunut suuresta vaarasta.