— Olen saanut muutaman kirjeen ja joitakin tavaroita, ja haluaisin kuulla mielipiteesi, merkitsevätkö ne todella jotain, sanoi Fan ja otti tukun papereita kirjoituspöytänsä sisimmästä lokerosta. — Tässä on muuten Tomin valokuva, hän lähetti sen viime kirjeessään; eikö olekin hyvä? Hän näyttää vanhemmalta, mutta se kai johtuu vain parrasta ja tuosta yksinkertaisesta vaateparresta. Poika kulta, hän hoitaa niin hyvin asiansa, että alan olla kohta ylpeä hänestä.
Fan heitti Pollylle valokuvan ja jatkoi kirjeen etsimistä. Hän ei huomannut, että Polly sieppasi kuvan ja katsoi sitä pitkään. Mutta Pollyn hiljainen ääni paljasti jotain, kun hän sanoi:
— Ei se ole oikein onnistunut.
Vilkaistuaan häneen olkapäänsä yli Fanny äkkiä keksi totuuden, vaikka Polly oli puoleksi selin. Fan pudotti kirjeen lattialle ja tarttui välittömästi Pollya hartioista huudahtaen hämmästyneenä:
— Polly, onko se Tom?
Polly parka oli niin hämillään, ettei saanut sanaakaan suustaan. Vastaus olikin tarpeeton, sillä hänen kasvonsa kielivät yhtä paljon kuin se, että hän kätki päänsä sohvatyynyihin kuin tyhmä strutsi, jota metsästäjät ajavat takaa.
— Voi, Polly. Olen kauhean iloinen! En ikinä tullut sitä ajatelleeksi. Sinä olet niin erinomainen ja hän sellainen hulivili. Uskomatonta — mutta on hirveän hauskaa, että välität hänestä.
— En mahda sille mitään, koetin kyllä olla välittämättä, mutta se oli niin vaikeaa, kyllähän sinä tiedät, Fan, sanoi tukahtunut ääni tyynyn uumenista.
Viimeiset sanat ja anovasti ojennettu käsi ilmaisivat Fannylle, miksi Polly oli ottanut niin lämpimästi osaa hänen sydänsuruihinsa. Polly oli niin onnettoman näköinen, että Fan kietoi äkkiä kätensä hänen ympärilleen ja purskahti itkuun. Ja hänen kyynelensä puhuivat enemmän kuin sanat. Vaitioloa ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä naisellinen puhumisentarve pakotti heidät pian purkamaan tunteitaan. Polly oli arka ja masentunut, Fan utelias ja ylenpalttisen ihastunut.
— Olet nyt oikea sisareni! Kultaseni, miten taivaallista tästä tuleekaan! hän riemuitsi.