— En minä pelkää, sitä paitsi en halunnut riistää sinua toisten seurasta, aloitti Polly toivoen, ettei vain näyttäisi liian iloiselta.
— Mutta minä haluan tulla riistetyksi. Siitähän on jo kokonainen vuosi, kun viimeksi saatoin sinua. Muistatko vielä? kysyi Tom heilutellen päällyskenkää kiirettä pitämättä.
— Tuntuuko se sinusta pitkältä ajalta?
— Iankaikkiselta!
Pollyn tarkoitus oli esittää kysymyksensä täysin huolettomasti ja hymyillä epäilevästi Tomin vastaukselle, mutta vaikka hänellä oli päässään ruusunpunainen veikeä pikku hattu, jonka hän tiesi erittäin pukevaksi, hänen ilmeensä ja äänensä eivät olleet iloiset, ja Tom huomasi hänen ulkonäkönsä muuttuneen jollakin tavoin ja sanoi äkkiä:
— Olet tainnut rasittaa itseäsi liikaa tänä talvena. Näytät väsyneeltä.
— Vielä mitä! Minusta on vain hauskaa kun on paljon työtä, ja Polly alkoi kiskoa hansikkaita käteen aivan kuin näyttääkseen pontevuuttaan.
— Mutta minustapa ei ole hauska nähdä sinua laihana ja kalpeana.
Polly katsahti Tomiin kiitollisena, mutta ei voinut estää rehellisiä sinisiä silmiään paljastamasta muutakin kuin vain kiitollisuutta.
Tom keksi totuuden, hänen päivettyneet kasvonsa punastuivat hiusmartoa myöten ja hän pudottaa mäjäytti päällyskengät lattialle, tarttui Pollyn käteen ja sanoi tuttuun kiihkeään tapaansa: