— Tahdotko tietää sen tytön nimen, jota olen jo toista vuotta rakastanut? No niin. Se on Polly! Ja Tom ojensi kätensä niin puhuvasti, että Polly sanaakaan sanomatta syöksyi hänen syliinsä.
Ennen pitkää Tom ja Polly istuivat vierekkäin ja nauttivat autuudesta, jonka rakastavaiset kokevat astuessaan ensimmäisen kerran arjesta siihen uuteen ihanaan olotilaan, jossa he tavallisesti leijuvat parisen kuukautta. Tom vain istui ja katseli Pollya, aivan kuin hänen olisi ollut vaikea uskoa, että synkkä talvi oli päättynyt näin ihanaan kevääseen. Mutta onnesta riemuitessaankin Polly jutteli ja kyseli aito naiselliseen tapaan.
— Kuinka olisin voinut tietää, että rakastit minua, kun et lähtiessäsi vihjannut siitä sanallakaan? hän aloitti hellästi nuhdellen muistaessaan miten onneton oli ollut.
— Ja kuinka olisin rohjennut sanoakaan, kun minulla ei ollut muuta tarjottavaa kuin oma mitätön persoonani? vastasi Tom lämpimästi.
— Enhän minä muuta olisi halunnutkaan! kuiskasi Polly äänellä, joka sai Tomin tuntemaan, ettei enkelien suku ollut vielä tyystin sammunut maan päältä.
— Minä olen aina pitänyt sinusta, Pollyseni, mutta vasta vähän ennen lähtöäni tajusin kuinka paljon. En ollut silloin vapaa, ja sitä paitsi olin varma, että rakastit Sydneytä siitä viimetalvisesta sammutusyrityksestä huolimatta, josta Fan vihjaili. Hän on kerrassaan mainio mies, enkä tosiaan ymmärrä kuinka saatoit hylätä hänet.
— Se on kyllä merkillistä, enkä itsekään ymmärrä sitä. Mutta naiset ovat kummallisia olentoja eikä heidän maustaan ota kukaan selvää, sanoi Polly ovelan näköisenä.
— Olit viimeisinä päivinä niin kiltti minulle, että olin vähällä puhua suuni puhtaaksi, mutta en tohtinut. Ansaitsithan toki paremman aviomiehen kuin tällaisen karille ajautuneen hulivilin, josta Trix ei huolinut ja jota kukaan ei pitänyt arvossa. "Ei", sanoin itsekseni. "Pollyn on saatava paras. Ottakoon Sydney hänet mikäli saa, minä en hiisku sanaakaan. Mutta koetan joka tapauksessa ansaita hänen ystävyytensä. Ehkä sitten kun olen osoittanut, että pystyn johonkin enkä häpeä työtä, voin koettaa onneani, mikäli Polly vielä silloin on vapaa." Siksi pidin suuni kiinni, puskin töitä tyytyväisenä itseeni ja muihin, koska saatoin hankkia elatukseni rehellisin keinoin. Ja nyt tulin kotiin katsomaan, onko minulla enää mitään toivoa.
— Ja minä odotin sinua koko ajan, sanoi lempeä ääni hänen olkansa vierestä.
Aioin vain ensin katsella vähän ympärilleni ja varmistua tilanteesta. Mutta Fanin uutisesta kävi heti ilmi, ettei Sydney ollut enää esteenä, ja sinun katseesi, Polly, selvitti loput. En voinut enää odottaa kauempaa enkä antaa sinunkaan odottaa; en voinut olla sulkematta syliini tulevaa pikku vaimoani vaikka tiesinkin, etten häntä ansaitse.