— Emme enää salaakaan. Ikävöitkö sinä minua kovasti?
— Ihan hirveästi.
— Kärsivällinen pikku tyttöni!
— Piditkö sinä todellakin minusta jo ennen lähtöäsi?
— Odota, niin saat nähdä. Ja Tom otti ylpeänä taskustaan paksun lompakon, joka oli pullollaan tärkeän näköisiä papereita, aukaisi erään lokeron ja otti sieltä kuluneen paperin, avasi sen varovasti ja näytti pientä ruskeaa esinettä, josta levisi heikko tuoksu.
— Tämä on se ruusu, jonka sinä panit syntymäpäiväkakkuuni, ja ensi viikolla saan samanlaisen uudessa kakussa, jonka taas teet minulle. Se tipahti sinulta huoneeni lattialle sinä iltana kun juttelimme siellä, ja siitä asti olen säilyttänyt sitä. Siinä on sinulle rakkautta ja romantiikkaa!
Polly kosketti pikku muistoa, jota oli vuoden päivät talletettu, ja hymyili lukiessaan kuihtuneitten lehtien alta riipustuksen: "Oman Pollyni ruusu."
— En aavistanutkaan, että voisit olla noin tunteellinen, sanoi Polly ja näytti niin tyytyväiseltä, ettei Tom harmitellut hupsuutensa tunnustamista.
— En ollutkaan ennen kuin aloin rakastaa sinua, kultaseni, enkä minä suinkaan ole pahimpia, koska en kanna tuota kukkaa sydämelläni vaan lompakossani. Mutta halusin nähdä sen joka päivä, etten koskaan unohtaisi ketä varten teen työtä. Tämä hupsuuteni taisi pitää minut säästäväisenä ja sai minut yrittämään tosissani, sillä en koskaan avannut lompakkoa ajattelematta sinua.
— Voi sinua, Tom. Polly oli niin liikuttunut, että kaivoi nenäliinansa, mutta Tom riisti sen häneltä ja sai hänet itkun sijasta purskahtamaan nauruun sanoessaan houkuttelevasti: