— Sinä et tietenkään ollut yhtä hupsu kuin minä kaikesta romanttisuudestasi huolimatta.
— Ellet naura, niin näytän sinulle omat aarteeni. Minä aloitin niiden keräämisen ensimmäiseksi ja olen säilyttänyt niitä kauemmin.
Polly kaivoi puhuessaan esiin vanhan medaljongin, avasi sen ja näytti kuvaa, jonka Tom oli antanut hänelle pähkinäpussissa. Hän oli leikannut sen pienemmäksi ja sovittanut sen toiseen puoliskoon; toisessa oli punertava hiuskiehkura ja musta nappi. Tom nauroi katketakseen kun näki ne.
— Et kai tarkoita, että olet pitänyt tuosta kamalasta pojannaskalistakin? Voi Polly! Sinä olet totisesti maailman uskollisin 'lakastaja', kuten Maud ennen vanhaan sanoi.
— Imartelet turhaan itseäsi, hyvä herra, älä kuvittelekaan, että olisin kantanut medaljonkia kaulassani kaikki nämä vuodet. Panin kuvan medaljonkiin vasta viime keväänä, kun en rohjennut pyytää uutta. Nappi putosi siitä vanhasta takista, jota välttämättä halusit pitää vararikon tapahduttua, aivan kuin sinun olisi pitänyt näyttää niin ryysyiseltä kuin suinkin, ja kiharan minä varastin Maudilta. Emmekö ole lapsellisia?
Tom ei kuitenkaan myöntänyt sitä. Mutta hetken päästä Polly vakavoitui ja sanoi huolestuneena.
— Milloin sinun täytyy palata työhösi?
— Viikon tai parin perästä. Mutta nyt työ ei enää tunnu raadannalta, kun sinä kirjoitat minulle joka päivä ja tiedän tästä lähtien hankkivani kotia sinulle. Siitä ajatuksesta saan kymmenen miehen voimat. Kun saan maksetuksi velkani ja pääsen hyvään alkuun, vietämme kaksoishäät. Sitten rupeamme Nedin kanssa yhtiökumppaneiksi ja meistä tulee lännen onnellisimmat ja ahkerimmat perheet.
— Kuulostaa ihanalta, mutta eikö siihen mene pitkä aika, Tom?
— Vain muutama vuosi. Kun olen maksanut velkani Sydneylle, meidän ei tarvitse enää odottaa hetkeäkään, jos sinä vain tyydyt aluksi vaatimattomiin oloihin.