— Vai niin, luulin että sinä olisit ollut vähän järkevämpi kuin muut tytöt, mutta mitä vielä. Et ole pennin arvoinen.
— Olipa se kohteliasta, sanoi Polly ja alkoi jo suuttua.
— Pyh, minä vihaan pelkureita.
— En minä ole pelkuri.
— Oletpas. Sinä pelkäät ihmisten puheita, vai mitä?
Polly tunsi Tomin olevan oikeassa eikä vastannut, vaikka olisi mielellään selittänyt, jos vain olisi voinut.
— Kyllähän sen saattoi arvata, että luopuisit pelistä. Ja Tom meni tiehensä niin halveksivan näköisenä, että Pollyn sydän vihlaisi.
— Jopa kävi ikävästi! Juuri kun Tom rupesi olemaan mukava ja minulla hauskaa, piti Fanin pilata kaikki höpötyksellään. Rouva Shaw ei pidä mäenlaskusta eikä kai isoäitikään. Tulee vain ikävyyksiä jos menen, ja Fanny kiusaa minua, niin että on parasta kieltäytyä ja antaa Tomin luulla minua pelkuriksi. Taivas varjelkoon! En ole ikinä nähnyt näin hassuja ihmisiä.
Polly sulki ovensa tiukasti, ja ajatellessaan miten Fanin tyhmä huomautus oli pilannut koko hauskuuden hän oli vähällä purskahtaa kiukun kyyneliin. Pollylle oli opetettu, että rakkaus oli vakava ja pyhä asia, ja hänen mielestään oli paljon sopimattomampaa mielistellä yhtä poikaa kuin laskea mäkeä kymmenen kanssa. Edellisenä päivänä hän oli kuunnellut ällistyneenä, kun Maud sanoi äidilleen:
— Täytyykö minulla olla sulhanen? Kaikilla tytöillä on sulhanen ja he sanovat, että minun pitäisi ottaa Fjeddy Lovell, mutta minä en pidä hänestä yhtä paljon kuin Hajjy Fiskestä.