Ikävä päivä kirkastui ihmeellisesti ja aika kului hauskasti kielen laulaessa ja neulojen suihkiessa. Isoäiti kurkisti ovesta ja hymyili ahkeralle tyttöjoukolle sanoen:
— Sillä lailla, tytöt; nuket ovat turvallista seuraa ja ompelutaito tarpeen, vaikka se on nykyisin täysin unohdettu. Pienempiä pistoja, Maud, ompele sievempiä napinreikiä, Fanny; ja sinä, Polly, leikkaa huolellisesti, äläkä tuhlaa kangasta. Yrittäkää parastanne, huolellisin ompelija saa minulta palasen valkoista silkkiä nuken hatuksi.
Fanny kunnostautui ja sai palkinnon, sillä Polly auttoi Maudia ja jätti oman työnsä. Hänelle riitti, kun herra Shaw nähtyään hänen säteilevät kasvonsa teepöydässä sanoi:
— Arvaan että Polly on ollut loihtimassa tänään päivänpaistetta.
— Minä puin vain Maudin nuken.
Eikä Polly tosiaan tiennyt tehneensä mitään erityistä, mutta tuollaiset pikku asiat odottavat aina tekijäänsä tässä matoisessa maailmassa, jossa usein sattuu pilvisiä päiviä, mieli masentuu ja velvollisuus on ristiriidassa huvin kanssa. Tämäntapaiset vähäiset seikat ovat omiaan nuorille; ystävällinen ajatus, epäitsekäs pieni teko tai piristävä sana ovat sellaisia lahjoja, ettei kukaan voi vastustaa niitä eikä olla rakastamatta niiden antajaa. Äidit tekevät paljon tällaisia tekoja huomaamattomasti ja kiitosta saamatta, mutta ne muistetaan vielä kauan jälkeen päinkin eivätkä ne jää koskaan tehoamatta, sillä niiden yksinkertainen taikavoima yhdistää sydämet toisiinsa ja pitää kodin onnellisena.
Polly oli oppinut tämän salaisuuden. Hän teki mielellään pikku palveluksia, joita toiset eivät kiireissään huomanneet; ja toimiessaan kiitosta odottamatta hän levitti päivänpaistetta ympärilleen. Hänen oma kotinsa oli niin tulvillaan rakkautta, että hän huomasi oitis sitä puuttuvan Fannyn kodista ja alkoi miettiä syytä, miksi nämä ihmiset eivät olleet ystävällisiä ja kärsivällisiä toisiaan kohtaan. Hän ei koettanutkaan löytää vastausta, mutta yritti parhaansa mukaan rakastaa ja palvella heitä, ja hänen herttaisuutensa, avuliaisuutensa ja vilpittömyytensä valloittivat jokaisen.
Herra Shaw oli erittäin ystävällinen Pollylle, sillä hän piti tämän vaatimattomasta ja kohteliaasta käytöksestä. Polly oli niin kiitollinen hänen suopeudestaan, että unohti pian pelkonsa ja osoitti mieltymystään pienillä palveluksilla, jotka suuresti ilahduttivat herra Shaw'ta. Kun hän lähti aamuisin virastoonsa, Polly saattoi häntä puiston halki vilkkaasti jutellen ja hyvästeli hänet hymysuin ja päätään nyökyttäen, kun he erosivat suuren portin luona. Aluksi herra Shaw ei paljon huomannutkaan näitä saattomatkoja, mutta oppi pian kaipaamaan Pollya, ellei tämä tullut, sillä koko hänen päivänsä kirkastui aina kun pieni harmaapukuinen olento, jolla oli älykkäät kasvot ja iloinen ääni, tuli saattamaan häntä talvisen puiston läpi käsi luottavaisesti hänen kädessään. Tullessaan myöhään kotiin hän oli iloinen nähdessään ruskean kiharapään odottavan ikkunassa, huomatessaan tohvelinsa ja sanomalehden paikoillaan ja ahkeran jalkaparin valmiina palveluksiin.
— Olisipa Fannykin enemmän hänen kaltaisensa, hän mietti usein katsellessaan tyttöjä, jotka luulivat hänen syventyneen politiikkaan tai rahamarkkinatilanteeseen. Herra Shaw-paralla oli ollut niin kiire rikastua, ettei hän ollut ennättänyt herättää lapsissaan rakkautta. Nyt hänellä oli enemmän aikaa, ja pojan ja tyttärien tultua suuremmiksi hän oli alkanut kaivata jotain. Polly opetti tietämättään mitä häneltä puuttui ja sai lasten rakkauden ja kiintymyksen tuntumaan niin kallisarvoiselta, ettei hän olisi halunnut enää olla vailla sitä, vaikkei tiennytkään, miten olisi saavuttanut lastensa luottamuksen. Nämä taasen olivat aina nähneet hänet kiireisenä, välinpitämättömänä ja hajamielisenä.
Kun Polly eräänä iltana ennen nukkumaan menoa suuteli tapansa mukaan isoäitiä, Fanny nauroi hänelle ja sanoi: