— Voi, mikä lapsi sinä olet! Me olemme liian vanhoja tuollaiseen.
— Minun mielestäni eivät ihmiset ole koskaan liian vanhoja suutelemaan isäänsä ja äitiään, vastasi Polly nopeasti.
— Oikein, Polly, sanoi herra Shaw ja ojensi tytölle kätensä niin ystävällisesti, että Fanny tuijotti häneen hämmästyneenä ja sanoi sitten arasti:
— Luulin ettet välitä sellaisesta, isä.
— Totta kai välitän, kultaseni, ja herra Shaw ojensi toisen kätensä Fannylle, joka suuteli häntä tyttärellisesti sydän täynnä hellyyttä, jonka lapsuuden aikainen tapa oli elvyttänyt.
Rouva Shaw oli hermostunut, kärsimätön invalidi, joka vähän väliä tarvitsi jotain. Polly saattoi siis tehdä paljon pikku palveluksia rouva Shaw'lle, ja hän teki ne niin mielellään, että rouvaparka oli onnellinen saadessaan pitää tämän hiljaisen, auttavaisen lapsen luonaan lukemassa ääneen, toimittelemassa asioita ja ojentamassa senkin seitsemää hartialiinaa, joita puettiin ylle ja riisuttiin ehtimiseen.
Isoäitikin oli iloinen saadessaan avukseen kaksi aulista kättä ja jalkaa. Polly vietti monta onnellista hetkeä hänen vanhanaikaisissa huoneissaan, oppi kauniita käsitöitä ja kuunteli hänen tarinointiaan aavistamatta lainkaan, miten paljon päivänpaistetta toi yksinäiselle vanhukselle.
Tom oli Pollyn harminkappaleena pitkän aikaa, sillä hän törmäsi odottamatta tielle milloin mistäkin. Hän kiusasi, mutta silti huvitti Pollya, oli toisena päivänä kiltti, toisena häijy. Väliin Polly luuli, ettei Tom enää koskaan olisi ilkeä, mutta seuraavassa hetkessä tämä oli taas täynnä koiruuksia ja viittasi kintaalla katumukselle ja parannukselle. Polly herkesi jo pitämään häntä toivottomana, mutta koska hän oli tottunut auttamaan jokaista, joka oli vaikeuksissa, hän oli hyvä Tomillekin.
— Mikä hätänä? Onko läksy liian vaikea? hän kysyi eräänä iltana, kun kuuli ähkymistä pöydän toiselta puolen, missä Tom istua jurotti resuinen kirjapinkka edessään, kädet tukkaan hautautuneina aivan kuin pää olisi haljeta hirvittävistä ponnistuksista.
— Vaikea! Tietäisitpä vain! Mitä pihkoja minä välitän vanhoista karthagolaisista? Regulus ei ollut hullumpi, mutta olen saanut kylläkseni hänestä! Ja Tom antoi latinan lukukirjalle läimäyksen, joka ilmaisi hänen tunteitaan paremmin kuin sanat.