— Olen kyllä hiljaa, mutta jos jonkun on pidettävä minusta kiinni, niin pitäköön Polly. Et kai pelkää? kysyi Tom katsoen rukoilevasti Pollyyn, sillä ajatus ompelemisesta ei vähääkään miellyttänyt häntä.
Polly oli juuri puikahtamaisillaan tiehensä ja sanomassa: "Voi, en minä saata!" kun muisti Tomin kerran sanoneen häntä pelkuriksi. Nyt hänellä oli tilaisuus näyttää, ettei ollut pelkuri, eikä Tom-paralla ollut ketään toistakaan, joka olisi voinut auttaa häntä. Polly astui siis sohvan luo, jolla Tom makasi, nyökkäsi hänelle kehottavasti ja pani pehmeät pikku kätensä vahingoittuneen kohdan molemmin puolin.
— Olet tosi ystävä, Polly, kuiskasi Tom, puri hammasta, puristi kätensä nyrkkiin ja hiljaa maaten kesti kipunsa kuin mies konsanaan. Kaikki oli ohi parissa minuutissa, ja saatuaan lasillisen viiniä ja päästyään vuoteeseen hän tunsi olonsa taas hyväksi, vaikka päässä tuntuikin kipeältä. Hänen oli käsketty olla hiljaa, niinpä hän sanoi vain lyhyesti Pollylle: "Kiitoksia paljon", ja katseli kiitollisena tyttöä tämän hiipiessä huoneesta.
Tomin oli maattava sisällä koko viikko, ja hän oli varsin jännittävän näköinen iso musta laastarilappu otsassaan. Kaikki hemmottelivat häntä, sillä tohtori oli sanonut, että jos isku olisi sattunut tuumankaan lähemmäksi ohimoa, kuolema olisi ollut seurauksena. Niinpä entinen nyrpeä Tom tuntui kaikista entistä rakkaammalta heidän ajatellessaan, että olisivat voineet äkkiä menettää hänet. Isä kyseli hänen vointiaan monta kertaa päivässä, äiti puheli lakkaamatta "rakkaasta pojasta, joka töin tuskin oli pelastunut onnettomuudesta", isoäiti syötti hänelle kaiken maailman herkut ja tytöt palvelivat häntä kuin nöyrät orjattaret.
Tällä uudella kohtelulla oli erinomainen vaikutus, sillä kun laiminlyöty Tom oli selviytynyt perheen muuttuneen käytöksen aiheuttamasta hämmingistä, hän aivan loisti mielihyvää ja hämmästytti omaisiaan olemalla odottamattoman kärsivällinen, kiitollinen ja rakastettava. Kukaan ei saanut koskaan tietää, kuinka hyvää huomio teki hänelle, sillä harvoin pojat ilmaisevat tällaisia asioita muille kuin äidilleen, ja rouva Shaw puolestaan ei ollut koskaan löytänyt avainta poikansa sydämeen. Vähäinen siemen oli kuitenkin kylvetty ja juurtui, ja vaikka se itikin hitaasti, lopulta se kuitenkin versoi. Pollyllä oli kenties siihen osuutensa.
Illat olivat Tomista vaikeimmat, sillä liikunnan puute teki Tomin tapaisen reippaan pojan niin levottomaksi ja hermostuneeksi kuin ajatella saattaa. Koska hän ei osannut nukkua, tytöt yrittivät huvittaa häntä. Fanny soitteli ja luki ääneen, Polly lauloi ja kertoi tarinoita ja kertoi niin hyvin, että hänelle tuli pian tavaksi aloittaa tarinointinsa heti hämärän tultua Tomin istuessa lempipaikallaan isoäidin sohvalla.
— Annapas tulla! sanoi nuori sulttaani eräänä iltana, kun hänen pieni Sheherazadensa istuutui matalalle jakkaralle kohennettuaan ensin tulta, niin että huone oli valoisa ja kodikas.
— Tänä iltana en ole ollenkaan tarinointituulella. Olen jo kertonut kaikki mitä osaan, enkä keksi enää uusia, vastasi Polly nojaten päätään käteen niin murheellisena, että se oli Tomille aivan uutta. Hän katseli Pollya hetken ja kysyi sitten uteliaasti:
— Mitä sinä ajattelit äsken, kun tuijotit valkeaan ja tulit synkemmän näköiseksi?
— Minä ajattelin Jimmyä.