— Olet sinäkin jos vain haluat. Eikö sinustakin, Fanny, Tom ole ollut kiltti ja kärsivällinen ja eikö meistä kaikista ole hauskaa, että hän on niin taitava? sanoi Polly, jonka sydämeen vieläkin koski veljen muisteleminen.
— On tosiaan. Hän on viime aikoina ollut kuin toinen poika; mutta kyllä hän taas parannuttuaan muuttuu entiselleen, vastasi Fanny, joka ei juuri luottanut sairasvuoteella tehtyyn kääntymykseen.
— Sinähän se kaikki tiedät, murahti Tom ja heittäytyi uudestaan pitkälleen, hän oli näet kavahtanut istumaan, kun Polly oli yllättäen sanonut hänen muistuttavan rakasta Jimmy-veljeään. Pollyn niukka, kyyneliin päättynyt kuvaus oli tehnyt Tomiin syvän vaikutuksen ja koskettanut hellää kohtaa hänen sydämessään. On hauska olla pidetty ja ihailtu ja mukavaa ajatella, että meitä kuoleman jälkeen kaivataan; niinpä Tomkin halusi äkkiä tulla sen pojan kaltaiseksi, joka ei ollut tehnyt mitään ihmeellistä, mutta jota sisar kuitenkin rakasti niin, että itki häntä vielä vuoden kuluttua hänen kuolemastaan, ja joka oli ollut niin ahkera ja taitava, että ihmiset sanoivat häntä kunnon pojaksi, ja yritti niin lannistumatta tulla hyväksi, että voitti kiltteydessä Pollynkin, joka Tomin mielestä oli sentään jo kiltteyden perikuva.
— Toivoisinpa että minulla olisi samanlainen sisar kuin sinä, hän sanoi äkkiä.
— Ja minä toivoisin että minulla olisi sellainen veli kuin Jim oli, tiuskaisi Fanny, sillä hän tunsi moitetta Tomin sanoissa ja tiesi ansaitsevansa sen.
— Minun mielestäni teidän ei pitäisi kadehtia ketään, kun teillä on toisenne, sanoi Polly niin ikävöivä katse silmissään, että Tom ja Fanny alkoivat äkkiä ihmetellä, miksi he eivät viihtyneet ja pitäneet hauskaa keskenään kuten Polly ja Jim.
— Fanny ei välitä kenestäkään muusta kuin itsestään, sanoi Tom.
— Tom on sellainen jörrikkä, napautti Fan.
— Älkää puhuko noin, sillä jos jommallekummalle teistä sattuisi jotakin, niin toisella olisi paha mieli jäljestäpäin. Muistan jok'ikisen pahan sanan, jonka sanoin Jimmylle, ja toivoisin etten olisi koskaan sanonut niitä.
Pollyn poskea pitkin kierähti kaksi isoa kyyneltä, jotka hän pyyhkäisi heti pois. Ne herättivät toisissa lämpimän tunteen, sisarrakkauden, joka siihen asti oli tukahdutettuna. He eivät enää sanoneet mitään, eivät tehneet päätöksiä eivätkä tunnustaneet vikojaan, mutta lähtiessään Fan taputti hellästi loukkaantuneen päätä (Tom ei olisi koskaan antanut anteeksi suukkoa) ja kuiskasi: