Ellei Polly silloin olisi ollut "typerä", kuten Fan sanoi, hän olisi malttanut mielensä ja jättänyt asian silleen. Mutta Polly oli rehellinen sielu eikä hänen ollut koskaan tarvinnut salailla mitään. Niinpä hän vastasi suoraan tapaansa.
— Eivät nämä ole minulle vaan Fanille, luultavasti Frank-herralta.
Fan tulee varmaan iloiseksi.
— Vai lähettää se piimäsuu hänelle kukkiakin!
Ja herra Shaw oli kaikkea muuta kuin iloisen näköinen vetäessään esiin kirjelipun ja avatessaan sen siekailematta.
Vaikka Polly epäilikin, ettei Fan suinkaan olisi hyväksynyt tällaista toimenpidettä, hän ei uskaltanut sanoa sanaakaan, vaan ajatteli, miten hänellä oli ollut tapana näyttää isälleen kaikki hassunkuriset Pyhän Valentinin -päivän kirjeet, joita pojat lähettelivät ja miten he nauroivat yhdessä niille. Mutta herra Shaw ei nauranut luettuaan tunteelliset säkeet, jotka olivat seuranneet kukkakimppua. Polly suorastaan pelästyi hänen ilmettään, kun hän kysyi vihaisesti:
— Miten kauan tätä höpsötystä on kestänyt?
— En minä todellakaan tiedä. Ei Fan tarkoita sillä mitään pahaa. Voi, miksi minun pitikin aukaista suuni! änkytti Polly muistaen konserttipäivänä Fannylle antamansa lupauksen. Hän oli unohtanut sen tyystin totuttuaan näkemään "isot pojat", joiksi hän nimitti Frank-herraa ja hänen ystäviään, tyttöjen seurassa kaikissa tilaisuuksissa. Nyt hän äkkiä tajusi, että herra Shaw vastusti moisia huvituksia ja oli kieltänyt Fannyä osallistumasta niihin.
— Taivas, miten Fan nyt suuttuu! No, sitä ei voi auttaa. Tyttöjen ei koskaan pitäisi salata mitään isältään, etteivät joutuisi ikävyyksiin, ajatteli Polly nähdessään herra Shaw'n taittavan ruusunpunaisen kirjelipun ja pistävän sen takaisin kukkakimppuun, jonka hän otti Pollylta ja sanoi lyhyesti:
— Lähetä Fan luokseni kirjastoon.
— Nyt sinä typerys olet paljastanut minut! huudahti Fan äkäisenä ja kauhuissaan Pollyn välitettyä herra Shaw'n terveiset.