— Yhdentekevää, vastasi Fan vihaisen ja samalla häpeilevän näköisenä ja seistä jurotti nenäliinaansa hypistellen.
Tiukan kyselemisen jälkeen Polly kertoi vastahakoisesti, mitä tiesi kävelyistä, aamiaisista, tapaamisista ja kirjelipuista. Kerrottavaa ei ollut paljon eikä se nähtävästi ollut niin vaarallista kuin herra Shaw oli odottanut. Hänen kulmakarvansa silisivät ja huulet värähtelivät useammin kuin kerran pidätetystä naurusta, kun hän kuuli miten hullunkurisesti nuoret loppujen lopuksi käyttäytyivät aikuisia matkiessaan.
— Älkää toruko kovasti Fania, sillä hän ei ole puoleksikaan niin hassu kuin Trix ja toiset tytöt. Hän ei halunnut lähteä ajelemaan, vaikka Frank-herra houkutteli ja hänen mielensä teki kauheasti. Fan on varmasti pahoillaan eikä enää unohda mitä olette sanonut, jos hän nyt saa anteeksi, sanoi Polly tosissaan saatuaan kerrotuksi koko hullunkurisen jutun.
— Enhän minä muutakaan voi, kun pyydät noin kauniisti. Niin, Fan, paina nyt mieleesi, että jätät kaikki hullutukset ja huolehdit läksyistäsi tai muuten lähetän sinut pois. Eikä Kanada talvisaikaan ole mikään leikkipaikka.
Puhuessaan herra Shaw hipaisi murjottavan tyttärensä poskea ja toivoi näkevänsä edes hiukkasen katumusta, mutta Fan oli loukkaantunut ja sanoi äreästi anteeksipyyntöä ajattelemattakaan:
— Kai minä nyt saan ottaa kukkani, kun tämä rähinä on ohi?
— Ne menevät suoraa päätä sinne mistä ne tulivatkin. Samalla kirjoitan muutaman rivin sille piimäsuulle, ettei hän enää toista kertaa lähetä sinulle kukkia. Soitettuaan kelloa herra Shaw lähetti pois onnettoman kukkavihon ja Pollyyn kääntyen sanoi ystävällisesti mutta vakavasti:
— Näytä sinä tälle tyhmälle tyttärelleni hyvää esimerkkiä ja tee parhaasi hänen hyväkseen.
— Minäkö? Mitä minä voin tehdä? kysyi Polly alttiina yrittämään mutta tietämättä mistä alkaisi.
— Tee hänet niin itsesi kaltaiseksi kuin suinkin, kultaseni. Mikään ei ilahduttaisi minua enempää. Menkää nyt ja nämä hullutukset loppukoot tähän.