— Luen vielä vähän, kuiskasi Fanny, käänsi pari lehteä ja pysähtyi sivulle, joka oli tuhraantunut sieltä täältä, aivan kuin sille olisi tipahtanut kyyneliä.
Aikaisin sunnuntaiaamuna. Kukaan ei ole vielä noussut pilaamaan rauhaani, ja minun täytyy nyt kirjoittaa päiväkirjaani, sillä olen viime aikoina ollut niin paha, etten ole voinut aikaisemmin kirjoittaa. Olen hyvilläni että vierailuni pian loppuu, sillä tunnen oloni täällä vaivautuneeksi, eikä minulla ole ketään auttamassa, kun teen väärin. Ensin minä kadehdin Fannyä, mutta en nyt enää, sillä hänen isänsä ja äitinsä eivät huolehdi hänestä niin kuin minun vanhempani huolehtivat minusta. Hän pelkää isäänsä ja saa äitinsä tekemään mielensä mukaan. Olen kuitenkin iloinen, että tulin tänne, sillä nyt näen ettei raha voi antaa ihmisille kaikkea. Tahtoisin sitä kuitenkin edes vähän, sillä on hirmuisen hauskaa ostaa kauniita tavaroita. Olen juuri lukenut läpi päiväkirjani, eikä se taida olla mukavaa luettavaa, sillä olen kertonut näistä ihmisistä kaikenlaista, mikä ei ole oikein kaunista. Leikkaisin pois ne lehdet, ellen olisi luvannut uskollisesti pitää päiväkirjaa, ja haluan sitä paitsi keskustella äidin kanssa niistä asioista, jotka painavat täällä mieltäni. Huomaan kyllä, että suuri osa on omaa syytäni, sillä en ole ollut läheskään niin kärsivällinen ja miellyttävä kuin minun olisi pitänyt olla. Aion nyt tosissani yrittää olla tämän loppuajan niin kiltti kuin suinkin, sillä haluaisin heidän pitävän minusta, vaikka olenkin vain vanhanaikainen maalaistyttö.
Viimeinen lause sai Fannyn sulkemaan kirjan itsesyytösten vallassa, sillä hän itse oli kerran sinkauttanut nämä sanat kiukuspäissään eikä Polly ollut vastannut mitään, vaikka oli punastunut ja kyynelet olivat kihonneet hänen silmiinsä. Fan aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta äännähdystäkään ei kuulunut, sillä ovella seisoi Polly katsellen heitä outo ilme kasvoillaan.
— Pengotteko te minun tavaroitani? hän kysyi matalalla äänellä silmät salamoiden ja posket palaen.
— Maud näytti meille kirjaa, jonka oli löytänyt, ja me olimme juuri katselemassa piirroksiasi, alkoi Fanny pudottaen kirjan aivan kuin se olisi polttanut hänen sormiaan.
— Ja lukemassa minun päiväkirjaani ja nauramassa minun lahjoilleni ja panemassa sitten syyn Maudin niskoille. Katalaa, en anna tätä teille ikinä anteeksi.
Polly purki suuttumuksensa henkeään välillä vetämättä ja juoksi sitten huoneesta, aivan kuin olisi pelännyt sanovansa liikaa, ja hänen katseessaan oli niin paljon halveksuntaa, surua ja kiukkua, että kaikki kolme pahantekijää seisoivat mykkinä häpeästä. Tom ei pystynyt viheltämään, Maud oli niin kauhistunut lempeän Pollyn vihanpurkauksesta, että istui hiljaa kuin hiiri, kun taas syyllisyyden murtama Fan laski kunnioittavasti vähäiset lahjat käsistään, sillä ensimmäisen kerran hän jollakin tavoin vasta tajusi Pollyn köyhyyden. Pikkurihkama, jonka Polly huolellisesti oli tallettanut kotiväelleen, liikutti Fania ja muuttui arvokkaaksi hänen silmissään. Pannessaan pois päiväkirjan hän tunsi, että siinä ollut tunnustus sattui häneen kipeämmin kuin mitkään Pollyn ääneen lausumat moitteet. Oli totta, että hän oli nauranut ystävälleen, joskus halveksinutkin häntä ja ollut leppymätön pienimmistäkin loukkauksista. Viimeinen sivu, jossa Polly otti syyn niskoilleen ja lupasi parhaansa mukaan koettaa olla entistä kiltimpi ja kärsivällisempi, sattui Fannyn sydämeen sulattaen sieltä kaiken penseyden, eikä hän voinut kuin painaa päänsä arkulle ja nyyhkyttää: — Syy ei ole Pollyssa, vaan minussa.
Tom, joka punoitti vieläkin häpeästä jouduttuaan kiinni itse teosta, jätti Fannyn kyynelehtimään ja lähti miehekkäästi etsimään loukattua Pollya tunnustaakseen moninaiset rikkomuksensa. Mutta Pollya ei löytynyt mistään. Tom haeskeli ylä- ja alakerran huoneista, mutta ei löytänyt merkkiäkään koko tytöstä. Hän alkoi tulla levottomaksi. — Ei hän ole voinut karata kotiinsakaan, hän tuumi itsekseen pysähtyessään hattutelineen luo. Nähdessään Pollyn pienen pyöreän hatun hän taputti sitä hellästi ja muisteli, miten usein oli temmannut sen Pollyn päästä tai sysännyt sen tyttörukan silmille. — Ehkä hän on mennyt toimistoon kertomaan isälle. Vaikka ei se olisi hänen tapaistaan. Käyn sentään katsomassa kadun kulmasta.
Tomilla oli kiire saada kengät jalkaansa. Hän avasi portaiden alla olevan pimeän komeron oven, mutta oli vähällä kaatua selälleen hämmästyksestä, sillä lattialla makasi Polly epätoivoissaan kaksi päällyskenkää päänsä alla. Nähdessään tämän surullisen näyn Tom unohti tykkänään katumuspuheensa. Hän huudahti hämmästyksestä ja jäi tuijottamaan Pollya mykistyneenä. Polly ei itkenyt, vaan makasi niin hiljaa, että Tom alkoi luulla hänen pyörtyneen ja kumartui huolestuneena tarkastamaan. Silmäys kosteiden ripsien alta, pyöreä, tavallista punakampi poski ja kiivas hengitys rauhoittivat häntä. Rohkaisten mielensä hän istuutui saapaspihdille ja pyysi anteeksi kuin mies.
Polly oli tietysti hyvin suuttunut, ja siihen hänellä oli syytäkin. Mutta hän ei ollut pitkävihainen, ja kun ensimmäinen kiukunpuuska oli haihtunut, hänestä alkoi tuntua paremmalta. Ei tosin ollut helppoa antaa anteeksi, mutta kuultuaan Tomin vilpittömän katuvaisen äänen, joka sortui vähän väliä, Polly ei voinut paaduttaa sydäntään eikä kieltäytyä antamasta anteeksi, varsinkin kun Tom avomielisesti tunnusti, että "oli kirotun halpamaista nuuskia sillä tavoin toisen päiväkirjaa".