Polly oli iloinen siitä, että Tom tuli heti pyytämään anteeksi. Se oli kauniisti tehty. Hän antoi sille arvoa ja olikin jo sydämessään antanut Tomille anteeksi paljon ennen kuin sanoi sen julki, sillä totta puhuen Pollyssakin oli sen verran häijyyttä, että hänestä oli hauska nähdä sortaja anelemassa armoa vähän kauemmin — tietysti vain sen vuoksi, että se varmasti tehoaisi. Totta kai hän tekisi sovinnon, mutta oli aivan oikein, että Fan kasteli ensin pari nenäliinaa katumuksen kyynelillä ja Tom istui epämukavasti haukkumassa itseään milloin miksikin viiden tai kymmenen minuutin ajan.
— Kas niin, sano nyt edes yksi ainoa sana. Minulla tässä kuitenkin on pahin osa. Millä sinä luulet minun yksinäni pystyvän hieromaan sovintoa, kun Fan itkee yläkerrassa minkä ennättää ja sinä kyyhötät täällä pimeässä komerossa mykkänä kuin kala. Olisin voinut juosta Smytheille hakemaan äitiä rauhantuomariksi, mutta en mennyt, koska olisin silloin kiemurrellut irti koko jutusta, sanoi Tom viimeisenä keinonaan.
Polly oli iloinen kuullessaan Fannyn itkevän. Se oli hänelle parahiksi, mutta hän ei voinut olla leppymättä Tomille, joka näytti olevan pahassa pulassa kahden itkeskelevän tyttölapsen välissä. Hymykuoppa ilmestyi sille poskelle, joka ei ollut piilossa, toinen käsi tuli verkalleen esiin kiharaisen pään alta ja ojentautui hiljalleen Tomia kohti. Tämä aikoi juuri puristaa sitä sydämellisesti, kun näki punaisen merkin ranteessa, ja tiesi mistä se oli tullut. Hänen ilmeensä muuttui ja hän tarttui pyöreään käteen niin hellästi, että Pollyn oli ihan kurkistettava mikä nyt tuli.
— Annatko tämänkin anteeksi? kuiskasi Tom ja silitti punaista rannetta.
— Annan; ei siihen enää paljon koske. Ja Polly veti kätensä pois pahoillaan, että Tom oli nähnyt sen.
— Olin totisesti aikamoinen lurjus! sanoi Tom tyytymättömänä itseensä. Samassa isän vanha majavannahkalakki vierähti hänen kasvoilleen keskeyttäen hänen itsesoimauksensa.
He purskahtivat nauruun, ja kun Tom vapautui lakin pimennoista, Polly oli jo noussut istumaan.
— Fan on kauhean onneton. Jos tuon hänet tänne, annatko hänelle suukon ja sovit hänen kanssaan? kysyi Tom muistaen rikostoverinsa.
— Minä menen hänen luokseen. Ja Polly livahti komerosta yhtä vikkelästi kuin oli tullutkin ja jätti tyytyväisyyttä uhoilevan Tomin istumaan saapaspihdeille.
Kuinka tytöt selvittivät välinsä, sitä ei kukaan saanut ikinä tietää, mutta paljon puheen, itkun ja naurun jälkeen rauha lopulta syntyi. Vähäistä usvaa leijaili vielä ilmassa myrskyn jälkeen, sillä Fan oli hyvin nöyrä ja lempeä sinä iltana, Tom mietteliäs, mutta tavattoman kohtelias ja Polly jalomielisen ystävällinen, sillä lempeäluonteisille anteeksianto on helppoa, ja kokemansa yliolkaisuuden jälkeen hän oli yhtä mielissään hyvittelyistä kuin kuka tyttö tahansa.