— Menkää tiehenne, älkääkä häiritkö minua, huusi Tom kiukuissaan keskeytyksestä.
— Sano sitten, missä hän on. Sinä tiedät ihan varmasti, sillä hän oli täällä alhaalla hetki sitten, sanoi Fan.
— Ehkä isoäidin luona ylhäällä.
— Ilkimys! Tiesit sen koko ajan, mutta kiusallasi et vain sanonut, äkäili Maud.
Mutta Tom oli nyt veden alla keihästämässä jättiläiskrokotiiliaan eikä edes tajunnut, että nuoret neidit poistuivat närkästyneinä.
— Polly nököttää aina isoäidin huoneessa. Minä en ymmärrä, mitä hauskaa siinä on, sanoi Fan heidän noustessaan portaita.
— Polly on sitten mejkillinen, ja isoäiti lellii häntä paljon enemmän kuin minua, huomautti Maud loukkaantuneen näköisenä.
— Kurkistetaan vähän, mitä he tekevät, kuiskasi Fanny pysähtyen oven rakoon.
Isoäiti istui vanhan soman lipaston edessä, jonka ovet olivat selkoselällään ja josta näkyi vanhoja talteen pantuja aarteita. Jakkaralla vanhan rouvan jalkojen juuressa istui Polly katsoen hartaasti ja innokkaasti häneen ja ahmien tarinaa korkeakorkoisesta silkkikengästä, jota isoäiti piteli polvellaan.
— Niin, ystäväiseni, isoäiti sanoi, hänellä oli se jalassaan sinä päivänä kun Joe-eno tuli huoneeseen, jossa hän istui ompelemassa, ja sanoi: "Dolly, meidät on heti vihittävä." "Hyvä on", vastasi Dolly-täti ja astui vierashuoneeseen, jossa pappi jo odotti. Morsian ei edes vaihtanut pumpulipukuaan, joka hänellä silloin oli yllään ja hänet vihittiin oikeastaan sakset ja neulatyyny kupeella ja sormustin sormessa. Se tapahtui sotavuonna 1812, kultaseni, ja Joe-eno oli sotilas, jonka oli lähdettävä sotaan. Hän otti pienen neulatyynyn mukaansa. Tässä se on, ja siinä on merkki luodista, joka on lävistänyt sen, ja eno sanoi aina, että Dollyn tyyny pelasti hänen henkensä.