Hänen puhuessaan putosi eteemme ruohikolle kypsä luumu aivan kuin vastaukseksi kysymykseen. Kaikki oli luumun syytä, sillä ellei se olisi pudonnut sillä hetkellä, en olisi koskaan keksinyt ajatusta, joka päähäni silloin iski.
"Syödään niitä niin paljon kuin ikinä jaksetaan ihan Betsey-tädin kiusallakin, koska hän on niin häijy", minä sanoin ja annoin Nellylle puolet isosta punaisesta luumusta.
"Se on kauhean tuhmaa", aloitti Nelly, "mutta otetaan sittenkin", hän lisäsi, kun makea suupala luiskahti hänen kurkustaan alas.
"Debby on nukkumassa. Tule auttamaan minua ravistelemisessa", minä sanoin ja nousin innostuneena pystyyn.
Ravistelimme puuta, kunnes olimme ihan tulipunaisia, mutta ainoatakaan luumua ei pudonnut, sillä puu oli iso, eivätkä vähäiset voimamme riittäneet heiluttamaan sen oksia. Sitten heittelimme kiviä, mutta vain yksi vihreä raakile tipahti, ja viimeinen kivi rikkoi vajan ikkunan. Siihen se ilo loppui.
"Puu oli yhtä ärsyttävä kuin Betsey-tätikin", sanoi Nelly kun istahdimme hengästyneinä.
"Puhaltaisipa nyt tuuli ja pudottaisi ne meille", läähätin katsellessani kaihoten hedelmiä.
"Jos toivominen auttaisi, haluaisin niiden putoavan suoraan syliini", lisäsi Nelly.
"Voisit saman tien toivoa ne suoraan suuhusi, jos olet liian laiska poimimaan. Elleivät tikapuut olisi niin raskaat, voisimme koettaa niitä", minä sanoin, sillä olin päättänyt saada luumuja millä keinolla hyvänsä.
"Turhaa puhua niistä, kun emme saa niitä kuitenkaan liikkeelle. Sinä se luumuja halusit, näytä nyt kuinka hankit niitä", vastasi Nelly vähän äreänä, sillä hän oli haukannut palan vihreästä luumusta, joka sai hänen suunsa vääristymään.