"Odota vähän, niin näet", minä huusin, sillä päähäni oli pälkähtänyt uusi ajatus.
"Miksi riisut kengät ja sukat jalastasi? Ethän sinä osaa kiivetä."
"Älä turhia kysele, rupea vain heti poimimaan, kun luumuja alkaa tippua, senkin laiskuri!"
Tämän salaperäisen määräyksen annettuani tassuttelin avojaloin sisälle toteuttaakseni suunnitelmaani. Nousin yläkertaan ja pääsin ikkunasta vajan katolle, jota pitkin ryömin varovasti, kunnes tulin luumupuun lähelle. Kiekaisin äkkiä kuin kukonpoika. Nelly katsoi ylös ihmeissään, nauroi ja taputti käsiään huomatessaan, mitä minä aioin.
"Kunhan et vain luiskahtaisi ja satuttaisi itseäsi!"
"Siitä viis. Minä tahdon noita luumuja, vaikka taittaisin niskani."
Osaksi luisuen, osaksi kävellen etenin kaltevalla katolla, kunnes puun oksat olivat ulottuvillani.
"Eläköön!" huusi Nelly tanssien puun juurella, kun ensimmäinen ravisteluni pudotti tusinan verran luumuja hänen ympärilleen.
"Eläköön!" huusin minäkin ja päästin irti oksan yrittäen tarttua toiseen. Mutta samassa jalkani luiskahti, koetin tarttua johonkin, mutta en onnistunut ja kirkaisten putosin ruohikolle kuin jättiläisluumu.
Onneksi vaja oli matala, nurmi pehmeä ja puukin jarrutti, mutta sittenkin sain aikamoisen kuhmun ja pelästyin hirveästi. Nelly luuli, että olin kuollut, ja alkoi huutaa täyttä kurkkua. Mutta minä hyppäsin samassa ylös, sillä olin tottunut muksahduksiin enkä välittänyt kivusta läheskään yhtä paljon kuin luumujen menettämisestä.