— Kerran neiti Cotton ja hänen veljensä istuivat vierashuoneessa kouluajan päätyttyä, ja nuoret neidit oli lähetetty nukkumaan. John-herra oli hyvin kuuro ja Priscilla-neiti hyvin likinäköinen. Molemmat vajavaisuudet olivat tytöille joskus hyödyksi, vaikka kerran saatiinkin kokea aivan päinvastaista, niin kuin kohta kuulette.
Olimme viikon päivät olleet hyvin mallikelpoisia emmekä enää voineet hillitä pursuavaa elämänhaluamme, vaan rupesimme suunnittelemaan kekkereitä. Käytimmekin kaiken kekseliäisyytemme, jotta ne onnistuisivat.
Ensimmäinen este raivattiin näin: Kun ei ollut lupa mennä yksin ulos, päätimme laskea Sallyn alas ikkunasta, sillä hän oli pieni ja kevyt ja erittäin nokkela. Hän sai tehtäväkseen ostaa yhteisillä taskurahoillamme pähkinöitä, nekkuja, leivoksia ja hedelmäkakkua sekä kynttilän, että saisimme valoa, sillä Betsey otti tapansa mukaan kynttilät lähtiessään huoneestamme.
Sinä iltana monet meistä ilmoittivat jo kahdeksalta olevansa hyvin väsyneitä ja menivät huoneeseensa jättäen toiset ompelemaan neiti Cottonin kanssa, joka luki ääneen Hannah Mooren "Pyhiä näytelmiä" niin unettavalla äänellä, että se vaikutti kuulijoihin kuin oopiumi.
Ikävä sanoa, mutta minä olin kepposen johtajia; ja niin pian kuin olimme päässeet yläkertaan, otin tarkoitukseen varatun nuoran ja käskin Sallyä laskeutumaan alas. Talo oli vanhanaikainen ja sijaitsi rinteessä, eikä valitsemamme vaatekomeron ikkuna ollut montakaan jalkaa maasta.
Oli kesäilta, joten kahdeksan aikaan oli vielä aivan valoisaa, mutta emme pelänneet kenenkään näkevän, koska katu oli yksinäinen ja naapurissa asui vain kaksi vanhaa naista, jotka laskivat uutimet jo auringonlaskun aikaan eivätkä ikinä kurkistaneet ulos ennen aamua.
Sally oli lahjottu lupaamalla hänelle niin paljon herkkuja kuin hän ikinä kykeni syömään, ja oikeana huimapäänä hän oli valmis mihin vain. Sidottuaan nuoran vyötäisilleen hän ryömi ikkunasta. Me laskimme hänet onnellisesti alas, heitimme ison korin hänen jälkeensä ja näimme hänen pujahtavan nurkan taakse minun iso hattuni päässään ja hartioilla toisen tytön liina, ettei kukaan tuntisi häntä.
Sitten me puimme yöpuvut leninkien päälle ja makasimme rauhallisesti vuoteissa Betseyn tullessa tavallista aikaisemmin, sillä ilmeisesti neiti Cotton oli ruvennut epäilemään äkillistä väsymystämme. Puolen tuntia makasimme nauraen ja kuiskutellen ja odotimme Sallyn merkkiä. Vihdoin kuulimme ikkunan alta sirkan hätäistä siritystä ja hypättyämme pystyyn näimme pienen olennon alhaalla hämärässä.
"Voi, pian, pian!" huusi Sally läähättäen. "Vetäkää kori ylös ja päästäkää minut sisään, sillä näin herra Cottonin torilla ja juoksin koko matkan, että joutuisin ennen häntä kotiin."
Ensin tuli ylös raskas kori poukkoillen ja seinää raapien ja tuoksuen kerrassaan herkulliselta. Nuora heitettiin uudestaan alas. Vedimme ensin pitkään ja lujaan, kaikki yhteisvoimin, ja lopulta saimme hinatuksi Sally-paran puolitiehen, kun — ikävä kertoakaan — nuora luiskahti käsistämme, Sally putosi maahan ja sai kiittää ikkunan alla olevaa heinäkasaa ehjinä säästyneistä jäsenistään.