"Sarah, kerro heti, mitä tämä kaikki merkitsee?" Mutta Sally vain huokaili unissaan ja mutisi ovelasti: "Äiti, ota minut kotiin. Minä kuolen nälkään täällä Cottonilla."
"Varjelkoon! Onko lapsessa kuumetta?" kauhistui neiti Cotton, joka ei huomannut juoruavia pähkinöitä jaloissaan.
"Täällä on niin ikävää ja kolkkoa! Voi, ota minut kotiin!" vaikeroi
Sally käsiään huitoen.
Tämä viimeinen näytös sotki koko asian, sillä huitoessaan Sally tuli paljastaneeksi rintaansa kiinnitetyn ison punaisen neulatyynyn. Vaikka neiti Cotton olikin likinäköinen, häneltä ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta tämä hullunkurinen esine eikä liioin appelsiini, joka vierähti tyynyltä, eivätkä kengät, jotka näkyivät sängyn jalkopäästä.
Neiti Cotton riuhtaisi pois peitteen ja siinä Sally sitten makasi nekkupaperien, leivosten, appelsiinien ja omenien keskellä hiukset saparoilla, merkillinen solki rinnassaan ja pölyiset kengät jalassaan ja vieressään kynttilä, joka oli polttanut reiän lakanaan.
Neiti Cottonin kauhun huuto havahdutti Sallyn, ja hän rupesi nauramaan niin iloisesti, ettei kukaan meistä voinut olla seuraamatta hänen esimerkkiään, ja pitkän aikaa huoneissa kiiri raikuva nauru. En todellakaan tiedä milloin olisimme lopettaneet, ellei Sally olisi saanut väärään kurkkuun pähkinää, joka hänellä oli ollut suussaan, ja pelästyttänyt meitä puolikuoliaiksi.
— Mihin teidän herkkunne sitten joutuivat ja miten teitä rangaistiin? kysyi Fanny kesken naurunsa.
— Loput herkut joutuivat sikojen ruuaksi ja meitä pidettiin vedellä ja leivällä kolme päivää.
— No, tulitteko paremmiksi?
— Eikös mitä! Me teimme vielä kymmenkunta muuta kepposta samana kesänä, ja vaikka en voikaan olla nauramatta niitä muistellessani, älkää sentään luulko lapsikullat, että hyväksyisin sellaista käytöstä, kaukana siitä.