— Me asuimme yksinäisessä paikassa aivan kaupungin ulkopuolella. Talo oli vanha ja siinä oli mukavat pienet ikkunat pihalle päin ja viisi ovea. Ainoa miehinen turvamme oli kolmetoistavuotias Jack. Äiti ja täti olivat hyvin arkoja, lapset liian pieniä ollakseen hyödyksi, joten Jack ja minä ryhdyimme vartijoiksi ja lupasimme juhlallisesti, että puolustamme urheasti kotia.
— Mainiota! Kai ne roistot tulivat! huudahti Tom ihastuksissaan tällaisesta alusta.
— Eräänä päivänä tuli sitten muuan pahan näköinen mies pyytämään ruokaa, jatkoi isoäiti nyökyttäen päätään salaperäisesti. — Minä näin hänen katselevan syödessään tutkivasti takaoven puusalpoja ja ruokailuhuoneen kaapin päällä olevaa hopeamaljaa ja kannua. Tulin epäluuloiseksi ja vartioin häntä kuin kissa hiirtä.
"Hän tuli varmasti tarkastamaan paikkoja, mutta kyllä me pidämme varamme", sanoin pontevasti kertoessani toisille miehestä. Pelkäsimme kaikki, ja varustuksemme olivat aivan naurettavia. Äiti pisti räikän tyynynsä alle. Tädillä oli vuoteessa aisakelIo. Lapset veivät pienen Jep-terrierin illalla huoneeseensa, ja Jack ja minä rupesimme vartijoiksi, Jack pistooleineen ja minä kirveineni, sillä en pitänyt ampuma-aseista. Biddy, joka nukkui ullakolla, harjoitteli hyppäämään vajan katolle, jotta selviäisi hädän tullen heti pakoon. Joka ilta järjestimme varkaille salahautoja, ja vuoteeseen jokainen otti arvoesineensä, rahat ja aseet.
Viikko kului eikä ketään kuulunut ja valppautemme vähän herpaantui, sillä toisetkin ihmiset alkoivat olla jo varppeillaan. Kaikkien valmistelujen jälkeen olimme lisäksi hiukan pettyneitä, kun emme päässeet näyttämään rohkeuttamme. Mutta lopulta ilmestyi musta merkki meidänkin oveemme ja siitäkö kaikki säikähtivät, sillä nyt oli tullut meidän vuoromme.
Sinä iltana pantiin vesisanko takaportaiden juurelle ja kasa peltiastioita pääportaikon kamanaan, jotta syntyisi läiskettä ja räminää, jos joku yrittäisi sisään. Tiukuja ripustettiin ovenripoihin, seipäitä pisteltiin pimeisiin nurkkiin, jotta varkaat satuttaisivat niihin itsensä, ja koko perhe vetäytyi levolle aseineen, lamppuineen ja tulitikkuineen.
Jack ja minä jätimme huoneittemme välioven auki ja kyselimme ehtimiseen toisiltamme, kuuluiko mitään, kunnes Jack vaipui uneen. Minä pysyin valveilla ja kuuntelin sirkkojen siritystä, kunnes kello löi kaksitoista. Sitten minuakin alkoi väsyttää ja olin juuri nukahtamaisillani, kun havahduin ulkoa kuuluviin askelten ääniin. Hiivittyäni ikkunaan ennätin nähdä kuunvalossa varjon liukuvan nurkan taakse ja häviävän näkyvistä. Minua värisytti, mutta päätin olla hiljaa kunnes olin ihan varma, että jotain oli hullusti, sillä olin jo monesti tehnyt turhia hälytyksiä enkä enää tahtonut Jackin nauravan minulle. Kurkistin ovesta ja kuulin samassa raaputtavaa ääntä vajalta päin.
"Tuolla ne nyt ovat; mutta en herätä toisia, ennen kuin tiu'ut soivat tai peltiastiat putoavat Rosvot eivät pääse pitkälle metelittä, ja jos vain onnistumme kaappaamaan niistä yhdenkään, saamme kiinniottopalkkion ja vielä kunnian kaupanpäällisiksi", mietin mielessäni ja puristin lujasti kirvestä.
Alhaalla suljettiin hiljaa ovi ja hiipivät askelet lähestyivät takaportaita. Varmana saaliistani aioin juuri huutaa "Jack", kun takaportaiden vesisoikko läiskähti.
Siinä paikassa kaikki olivat hereillä ja pystyssä. Jack laukaisi pistoolinsa ennen kuin oli edes noussut vuoteestaan ja karjui "tulta" niin kovasti, että sai koko talon liikkeelle. Äiti pyöritti räikkää, täti soitti kelloa, Jeppe haukkui kuin hullu ja kaikki me kiljuimme. Ja alhaalta kuului aito irlantilainen parkaisu.