Joku toi lampun. Kurkistimme peloissamme alas ja näimme oman hupsun
Biddymme vesisoikossa käsiään väännellen ja surkeasti valittaen.
"Taivaan vallat! Nyt ne tappavat minut Pyhimykset siunatkoot meitä! Miten ihmeessä minä jouduin tähän vesisoikkoon? Olin juuri hiipimässä sisään käytyäni vähän kävelemässä Mahoneyn Miken kanssa. Me meinaamme mennä tässä naimisiin Pyhän Patrikin päivänä."
Nauroimme niin, että saimme vaivoin hilatuksi tyttörukan soikosta. Vihdoin selvisi, mitä oli tapahtunut. Biddy oli pujahtanut ikkunasta ulos hiukan rupattelemaan Miken kanssa. Kun hän palasi, ikkuna olikin suljettu, ja hän istahti katolle yrittäen keksiä, miksi hänet oli näin salaperäisesti jätetty ulkopuolelle. Viimein hän alkoi väsyä. Silloin hän lähti kiertämään taloa ja löysi kellarin ikkunan, jota kaikista varotoimenpiteistä huolimatta emme olleet huomanneet sulkea. Sitä tietä hän luuli pääsevänsä helposti sisälle; mutta soikko olikin aivan uusi ansa, josta hänellä ei ollut aavistusta. Kompastuttuaan siihen hän säikähti niin, että rupesi ulvomaan.
Se ei kuitenkaan ollut ainoa vahinko, sillä täti pyörtyi pelästyksestä, äiti loukkasi kätensä särkyneeseen lamppuun, lapset vilustuivat hypellessään märillä portailla, Jeppe haukkui itsensä sairaaksi, minä nyrjäytin nilkkani ja Jack rikkoi peilin lisäksi koko pistoolinsa liian kovalla panoksella. Kun vahingot saatiin korjatuksi ja pahin hälinä oli ohi, Jack tunnusti merkinneensä oven kurillaan ja teljenneensä Biddyn paluutien rangaistukseksi, koska ei hyväksynyt hänen kuherteluaan. Sellainen heittiö se poika oli!
— Eivätkö ne varkaat sitten ikinä tulleetkaan? huudahti pettyneenä
Tom, jota Jackin kepponen huvitti.
— Eivät, mutta saimmehan me olla varppeillamme ja kokeilla urhoollisuuttamme, ja se tuotti tietysti suurta tyydytystä, vastasi isoäiti rauhallisesti.
— Kyllä kai sinä, isoäiti, olit urhoollisin koko joukosta. Olisinpa tahtonut nähdä sinut heiluttelemassa kirvestäsi, lisäsi Tom ihaillen, ja vanha rouva näytti olevan yhtä mielissään kohteliaisuudesta kuin nuori tyttö.
— Minä valitsen tämän, sanoi Polly näyttäen pitkää valkeaa hansikasta, joka oli rypistynyt ja kellastunut aikojen kuluessa, mutta näytti kuin silläkin olisi ollut oma tarinansa.
— Niin, sillä on kyllä sellainen tarina, joka kannattaa kertoa! sanoi isoäiti lisäten ylpeästi: — Pidelkää, lapset, tätä vanhaa hansikasta kunnioittavasti, sillä Lafayetten maineikas käsi on koskettanut sitä.
— Voi isoäiti, onko tämä ollut teidän kädessänne? Oletteko te nähnyt Lafayetten? Kertokaa meille. Nyt vasta saamme hauskaa kuultavaa, huudahti Polly joka piti historiasta ja tiesi aika paljon tästä urheasta ranskalaisesta ja hänen sankarillisuudestaan.