Isoäiti kertoi aina mielellään tapauksesta ja muuttui sen kunniaksi suorastaan majesteettisen näköiseksi. Hän oikaisi selkänsä, pani kädet ristiin, sanoi pari kertaa "hm" ja aloitti kertomuksen poissaolevan näköisenä aivan kuin olisi tähyillyt menneisiin aikoihin, jotka vähitellen alkoivat kirkastua.
— Lafayetten ensimmäinen vierailu tapahtui tietysti ennen minun syntymääni, mutta kuulin isoisältäni siitä niin usein, että tuntui kuin olisin omin silmin nähnyt kaikki. Hancockin täti asui siihen aikaan maaherran talossa Beacon Hiilissä. — Tässä kohtaa isoäiti ryhdistäytyi entisestäänkin, sillä hän oli hyvin ylpeä tädistään. — Voi, lapset, ne vasta olivat aikoja, hän sanoi huokaisten. — Ei nykyään ole enää sellaisia päivällis- ja iltakutsuja, damastiliinoja ja hienoja lautasia, vankkoja kauniita huonekaluja ja komeita vaunuja kuin silloin. Tädin vaunut oli sisustettu punaisella silkkisametilla. Kun vaunut maaherran kuoltua jouduttiin luovuttamaan, täti ratkoi niistä sametin ja meille tytöille tehtiin siitä päällysnutut. Hyvänen aika, miten elävästi muistankaan ne ajat, jolloin leikin tädin isossa puutarhassa ja ajelin Jackia kierreportaissa ylös ja alas. Saattaessaan tätiä päivällispöytään rakas isäni oli hyvin arvokkaan ja komean näköinen luumunvärisessä takissaan, polvisukissaan, joissa oli solki, ja niskapalmikossaan, jonka minä sain tavallisesti letittää.
Isoäiti unohtui ajatuksiinsa kesken kertomuksen ja muuttui taas pikku tytöksi eläen hetken leikkitoveriensa kanssa, jotka jo vuosia sitten olivat siirtyneet majan majoille. Polly kehotti toisia olemaan hiljaa eikä kukaan puhunut sanaakaan, ennen kuin vanha rouva pitkään huokaisten palasi nykyisyyteen.
— No niin, minunhan piti kertoa aamiaisesta, jonka maaherra halusi tarjota ranskalaisille upseereille. Ja komean aterian hänen rouvansa järjestikin, sillä hän oli hyvin vieraanvarainen nainen. Mutta sattui kai jokin erehdys, sillä viime tingassa huomattiin, ettei talossa ollutkaan maitoa. Sitä tarvittiin suuret määrät. Ostamalla ja lainaamalla sitä saatiin kuitenkin niin vähän, että kokit ja palvelustytöt joutuivat epätoivoon. Koko aamiainen olisi mennyt myttyyn, ellei rouva kekseliäänä naisena olisi äkkiä muistanut yleisellä laitumella käyskenteleviä lehmiä.
Ne olivat kyllä naapurien lehmiä eikä ollut aikaa kysyä lupaa; mutta asiahan koski isänmaata. Liittolaisten täytyi saada ruokaa, ja koska rouva Hancock oli varma, että hänen isänmaalliset ystävänsä laskisivat ilomielin lehmänsä isänmaan alttarille, hän komensi rauhallisesti: "Lypsäkää lehmät", ja hankki siten itselle kunnian sädekehän.
Niin tehtiinkin lehmien suureksi hämmästykseksi ja vieraiden täydeksi tyydytykseksi.
— Tämä lypsyoperaatio herätti niin paljon riemua, ettei kukaan näytä paljonkaan muistavan itse sankaria, vaikka eräs hänen upseereistaan, kreivi muuten, kunnostautui juomalla itsensä humalaan, niin että meni kannukset jalassa sänkyyn ja turmeli tädin parhaan keltakuvioisen peitteen potkimalla sen riekaleiksi aamuun mennessä.
Mutta täti piti peitettä repaleisenakin niin suuressa arvossa että säilytti sitä kauan muistona maineikkaista vieraistaan.
Minä näin Lafayetten vuonna 1825, eikä silloin ollut humalaisia kreivejä. Hancockin setä, joka oli herttainen mies, vaikka jotkut nykyään sanovatkin hänen olleen mitätön maaherra, oli kuollut, ja täti oli mennyt naimisiin kapteeni Scottin kanssa. Sitä hänen ei olisi kuitenkaan pitänyt tehdä, mutta sehän ei kuulu tähän. Täti asui siihen aikaan Federal Streetin varrella, joka oli silloin ylhäisön katuja. Me asuimme aivan lähellä.
Vanha Josiah Cuincy oli kaupungin pormestarina, ja hän lähetti sanan, että markiisi Lafayette halusi tulla tervehtimään tätiä.