Niin, lapset, juuri tähän kohtaan vanha, rakas Lafayette suuteli minua. Minä olen siitä nyt yhtä ylpeä kuin silloinkin, sillä hän oli urhoollinen hyvä mies ja auttoi meitä hädässämme.
Tosin hän ei viipynyt pitkään, mutta onnellisina me joimme hänen maljansa, saimme osaksemme kohteliaisuuksia ja iloitsimme siitä kunniasta, jonka hän oli meille suonut.
Kadulla oli tietysti ihmisiä odottamassa häntä, ja kun Lafayette tuli, he tahtoivat riisua hevoset valjaista ja vetää hänet kotiin riemusaatossa. Lafayette ei kuitenkaan suostunut, ja kun siinä sitten kiisteltiin, me tytöt heittelimme hänelle kukkia, joita olimme ottaneet maljakoista, seiniltä ja hiuksistamme. Hän oli siitä hyvillään, nauroi ja heilutti meille kättä, ja me juoksimme hänen perässään, heittelimme kukkia ja pyysimme häntä tulemaan uudestaan.
Sinä iltana me nuoret olimme aivan pyörällä päästämme eikä minulla ole aavistustakaan, miten pääsin kotiin. Viimeiseksi muistan, että kaikki me tytöt kurkottelimme ikkunasta ja odotimme vaunujen lähtöä ihmisjoukon huutaessa hänelle mielettömästi eläköötä. Tuntuu kuin kuulisin korvissani vieläkin huudot: "Eläköön Lafayette ja majuri Quincy!" "Eläköön rouva Hancock ja kauniit tytöt!" "Eläköön eversti May!" "Kolminkertainen eläköön Bostonille!" "Eläköön! Eläköön! Eläköön!"
Ja tässä vanha rouva pysähtyi hengästyneenä myssy toisella korvalla, silmälasit nenänpäässä ja neule sotkeutuneena innokkaasta heiluttelusta. Tytöt taputtivat käsiään, Tom huusi voimainsa takaa eläköötä ja sanoi henkeään vedettyään:
— Lafayette oli kunnon äijä. Minä olen aina pitänyt hänestä.
— Taivas varjelkoon! Miten epäkunnioittavasti sinä puhutkaan sellaisesta suurmiehestä kuin Lafayette, sanoi isoäiti järkyttyneenä amerikkalaisen nuorison käyttäytymisestä.
— Kyllä hän vain joka tapauksessa oli kunnon äijä; miksei häntä sitten saa siksi sanoa? kysyi Tom, jonka mielestä kiistanalainen sana oli ihan paikallaan.
— Kylläpä te käytitte omituisia hansikkaita siihen aikaan, keskeytti Fan, joka oli koettanut tuota suuresti kunnioitettua käsinettä ja huomannut sen liian ahtaaksi.
— Paljon parempia ja huokeampia kuin nykyään, vastasi isoäiti, joka jo vihjauksestakin oli kärkäs puolustamaan vanhoja hyviä aikoja. — Te olette nykyään tuhlaavaisia, enkä tosiaan ymmärrä, mihin vielä päädytte. Minulla on muuten jossain kahden nuoren naisen kirjoittama kirje, toinen vuodelta 1517 ja toinen vuodelta 1868. Niiden erilaisuus huvittaa teitä varmasti.