Fanny toivoi, että olisi itse ollut yhtä huomaavainen ja saanut äskeisen ihailevan katseen, sillä hän antoi arvoa nuoren Sydneyn mielipiteille, etenkin koska hänen hyväksymistään oli niin vaikea saavuttaa. Tämä keskustelu muistui Fanin mieleen, kun Polly alkoi puhua vanhoista ihmisistä, ja häntä harmitti vieläkin.
Polly puolestaan muisti, miten rouva Shaw tuli eräänä päivänä kotiin hienossa vierailupuvussaan, ja kun Maud juoksi tervehtimään äitiään tavallista hellemmin, tämä nosti kiiltävän silkkihameensa helmoja, työnsi tytön luotaan ja sanoi kärsimättömästi: — Älä koske minuun, lapsi, sinulla on likaiset kädet. Polly oli silloin ajatellut, ettei samettiviitan alla piillytkään todellista äidinsydäntä eivätkä ärtyneet kasvot, joiden yllä heilui punainen sulka, olleet äidin hellät kasvot; hienojen hansikkaiden peittämät kädet olivat työntäneet luotaan jotain korvaamattoman suloista ja arvokasta. Ja samalla hän muisti toisen naisen, jonka puku ei ollut koskaan niin hieno, ettei sitä vasten olisi voinut painaa kyyneleisiä kasvoja tai rakastavia pikku käsiä. Hän muisti harmaiden hiusten kehystämät kasvot, jotka eivät koskaan torjuneet lasten katsetta, ja kädet, jotka eivät milloinkaan olleet liian kiireiset, liian täynnä työtä eivätkä liian hienot syleilemään ja auttamaan pikku poikia ja tyttöjä, jotka luottavaisesti uskoivat hänelle pienet toiveensa ja murheensa. Polly muisti äidin, joka jakoi oikeutta ja antoi anteeksi viisaasti ja lempeästi. — Juuri sellainen on oikea äiti! ajatteli Polly sydän tulvillaan lämpöä, joka sai hänet tuntemaan itsensä hyvin rikkaaksi.
Sen vuoksi Fanin ilkeä huomautus oli suututtanutkin häntä, ja hän yritti jäähdyttää kiukkuaan, ettei pikaistuksissaan päästäisi suustaan loukkaavia sanoja Fanin äidistä. Kun keinu taas oli alhaalla muutamien kiivaiden heilahdusten jälkeen, Polly näytti tavoittaneen yläilmoista taas hymynsä, sillä pysähtyessään vähäksi aikaa hän katsoi Fannyyn ja sanoi iloisesti:
— En minä ole enää vihainen. Ruvetaanko heittämään palloa?
— Ei, minä tulen viereesi keinumaan, vastasi Fanny iloisena Pollyn nopeasta leppymisestä. — Sinä olet enkeli enkä minä ole enää koskaan ilkeä sinulle, hän lisäsi, kun Polly kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja teki auliisti tilaa vierellään.
— Minä olen kaukana enkelimäisyydestä, mutta jos joskus tulisin sellaiseksi, saisin kiittää siitä äidin saarnoja, sanoi Polly iloisesti nauraen.
— Hyvä, Polly rauhanhieroja, huusi Tom isäänsä matkien ja heilautti voimiensa takaa keinua ilmaisten siten hyväksymisensä.
Asiasta ei enempää puhuttu, mutta siitä päivästä lähtien perhe alkoi suhtautua kunnioittavammin isoäitiin, hänen heikkouksiaan suvaittiin paremmin ja hänen juttujaan kuunneltiin kiinnostuneemmin kuin ennen. Herttainen vanhus vietti nyt monta hauskaa tarinahetkeä lasten seurassa näiden kerääntyessä hänen takkavalkeansa ääreen.
7