— Voi sentään! Täytyykö sinun tosiaan matkustaa lauantaina kotiin? kysyi Fan muutamia päiviä tämän selvittelyn jälkeen, jota Tom sanoi "suurkahakaksi".
— Täytyy, sillä minähän tulinkin vain kuukaudeksi, ja nyt olen ollut täällä jo melkein kuusi viikkoa, vastasi Polly, joka oli mielestään ollut poissa kotoa kokonaisen vuoden.
— Ole vielä pari kuukautta ja jää meille jouluksi, jääthän! taivutteli Tom koko sydämestään.
— Te olette kyllä hirveän kilttejä, mutta en tahtoisi mistään hinnasta olla jouluna poissa kotoa. Ja sitä paitsi äiti sanoo, etteivät he tule toimeen ilman minua.
— Emme mekään. Etkö voisi ruinata äidiltäsi lupaa ja jäädä sittenkin? aloitti Fanny.
— Polly ei ikinä juinaa. Hän sanoo, että se on itsekästä, enkä minäkään enää paljon juinaa, ehätti Maud sanomaan hyveellisesti.
— Älkää kiusatko Pollya. Hän tahtoo lähteä enkä minä ihmettele. Pidetään tämä loppuaika oikein hauskaa, ja lystin päätteeksi ovat sitten Fanin kutsut, sanoi Tom sovittelevasti.
Polly oli kuvitellut nauttivansa kutsuihin valmistautumisesta, mutta kun se aika koitti, hän olikin kovin tyytymätön, sillä jostain syystä sellainen ikävä tunne kuin kateus sai hänet valtaansa ja turmeli koko ilon. Ennen kotoa lähtöä hänen uusi valkoinen musliinipukunsa, jossa oli raikkaan siniset silkkinauhat, oli ollut hänen mielestään kerrassaan hieno ja tyylikäs. Mutta nähtyään nyt Fannyn vaaleanpunaisen silkkipuvun, jossa oli lukemattomia poimuja, nauhoja ja röyhelöitä, hänen yksinkertainen leninkinsä menetti kaiken viehätyksensä ja näytti lapselliselta ja vanhanaikaiselta.
Maudkin oli paljon paremmin pukeutunut kuin hän ja näytti upealta punavalkokirjavassa leningissään, jossa oli niin leveä vyönauha, että hän tuskin jaksoi sitä kantaa. Jalassa hänellä oli pienet valkoiset kengät, joissa oli punaiset napit. Fannyllä ja Maudilla oli kaulakorut ja rannerenkaat, korvarenkaat ja rintaneulat, mutta Pollylla vain siniseen samettinauhaan kiinnitetty yksinkertainen medaljonki. Vyönä oli vain yksinkertaisesti solmittu leveä silkkinauha ja kauniissa kiharoissa sininen rusetti. Pollyn lohdutuksena olivat vain vaatimaton pitsinen kaulusröyhelö ja pronssikengät, jotka olivat maksaneet yhdeksän dollaria.
Polly-parka koetti parhaansa mukaan olla tyytyväinen ja välittämättä erilaisuudestaan. Mutta hänen oli vaikea olla sinä iltana onnellisen näköinen ja puhua iloisesti. Kukaan ei aavistanut, mitä musliinipuvun alla liikkui, kunnes isoäidin viisaat silmät huomasivat Pollyn mieltä painavan varjon ja arvasi syynkin. Pukeuduttuaan kaikki kolme tyttöä menivät näyttäytymään vanhemmille. He olivat isoäidin huoneessa, jossa Tomin kaulaan juuri autettiin kiduttavan kovaa kaulusta.