Loppuilta omistettiin arvausleikille, jota Polly ei tuntenut. Hän vetäytyi ikkunakomeroon katselemaan ja vähän aikaa se huvittikin häntä. Erilaiset sievät kuvaelmat olivat hauskaa katseltavaa, mutta vähitellen kateuden rikkaruoho alkoi rehottaa hänessä ja hän tunsi itsensä sivulliseksi, kun toiset saivat lystikkäitä silkkipaperipukuja, hauskoja makeisia, kukkia, nauhoja, ja sieviä pikku esineitä, joista tytöt pitävät. Kaikki touhusivat jotakin. Herra Sydney oli tanssimassa, Tom ja hänen ystävänsä keskustelivat portaikossa baseballista ja Maudin seurue oli palannut kirjastoon leikkimään.
Polly yritti turhaan voittaa haikeutensa, kunnes hän muisti mitä äiti oli kerran sanonut: — Kun tunnet olevasi huonolla tuulella, koeta tehdä joku toinen iloiseksi ja pian olet oma itsesi.
Yritänpä sitä keinoa, ajatteli Polly ja katseli ympärilleen mitä voisi tehdä. Hänen askelensa päätyivät kirjastoon, josta kuului riitaisia ääniä. Maud ja toiset pikku tytöt istuivat sohvalla jutellen toistensa vaatteista, kuten olivat kuulleet äitinsäkin juttelevan.
— Onko sinun pukusi tehty muualla? kysyi Grace.
— Ei, onko sinun? vastasi Blanche.
— On, ja se maksoi kamalasti.
— Mutta se ei ole yhtä kaunis kuin Maudin.
— Minun on tehty New Yorkissa, sanoi neiti Shaw silitellen tyytyväisenä helmojaan.
— Minä en voi nyt pukeutua kovin hienosti, kun äiti käyttää surupukua jonkun kuoleman johdosta, huomautti Alice Lovett tärkeänä, koska hänkin joutui suruajan merkkinä pitämään mustaa kaulakorua.
— En minä välitä, vaikka minun pukuni onkin täällä ommeltu; mutta tiedättekö, minun serkkuni kutsuilla tarjottiin kolmenlaista viiniä. Ihan totta, virkkoi Blanche.