Vaikka herra Shaw ei ollut puhunut mitään aikaisesta kotiin tulosta, Polly toivoi hänen sittenkin tulevan ja lähti häntä vastaan. Herra Shaw puolestaan ei odottanut näkevänsä Pollya, koska tämä oli ollut kiireissään hänen kotoa lähtiessään, ja sitä paitsi nyt satoi luntakin. Mutta kääntyessään puistokadulle hän näki Pollyn juoksevan vastaansa kasvot säteillen pyöreän hatun alla ja punaiset posket lumihiutaleiden puuteroimina.
— Huomenna ei kukaan ole enää minua vastassa, hän sanoi, kun Polly tarttui molemmin käsin hänen käteensä ja puristi hellästi.
— Eiköpähän vain, sanoi Polly hymyillen ja päätään nyökyttäen, Fanny oli näet luvannut tulla isäänsä vastaan Pollyn lähdettyä.
— Sehän hauskaa. Mutta sinun täytyy luvata, että tulet meille joka talvi oikein pitkäksi aikaa, sanoi herra Shaw ja taputti sinisiä lapasia, jotka pitelivät hänen kättään.
— Tulen oikein mielelläni, jos kotona vain selvitään ilman minua.
— Heidän täytyy lainata sinut vähäksi aikaa, koska teet meille kaikille hyvää ja me tarvitsemme sinua.
— Onko se totta? En käsitä millä tavoin, mutta on hauska kuulla teidän sanovan niin, sanoi Polly nieleskellen.
— En osaa sitä selittää, kultaseni, mutta sait kodin tuntumaan taas lämpöiseltä ja miellyttävältä, enkä toivoisi sen muuttuvan lähdettyäsi.
Polly ei ollut koskaan ennen kuullut herra Shaw'n puhuvan tällä tavoin eikä tiennyt mitä olisi sanonut. Hän oli ylpeä ja onnellinen, että oli voinut näyttää äidin olleen oikeassa, kun tämä oli sanonut, että "pieninkin meistä voi tehdä hyvää tässä isossa maailmassa". Polly loi ystäväänsä kiitollisen katseen, joka oli puhuvampi kuin mitkään sanat, ja käsi kädessä he jatkoivat matkaansa pehmeässä lumisateessa.
Jos Polly olisi nähnyt, mitä hänen matka-arkkunsa yläosaan pistettiin, hän olisi mykistynyt. Fanny oli näet kertonut isoäidille, miten hän oli kerran nauranut Pollyn vaatimattomille pikku lahjoille. Nyt he kaikki olivat yhteistuumin yrittäneet keksiä jotakin todella hienoa ja arvokasta jokaiselle Miltonin perheen jäsenelle. Koossa olikin aarteita kerrakseen. Ja noihin houkutteleviin kääröihin oli kätkettynä niin paljon hyväntahtoisuutta, rakkautta ja ystävällistä huolenpitoa, ettei kukaan voisi niistä loukkaantua, vaan pitäisi lahjoja kahta tervetulleempana, koska ne olivat niin tavattoman viehättäviä ja kauniita. Mutta on varma, että jos Polly olisi aavistanut pienen taskukellon tikittävän arkkuun pannussa sievässä rasiassa, jonka kannessa oli hänen nimensä, hän ei olisi ikinä jättänyt arkkua avaamatta, kuten isoäiti neuvoi, eikä syönyt päivällistään niin hiljaisena. Hänen sydämensä oli täynnä, ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä useammin kuin kerran. Kaikki olivat ystävällisiä ja pahoillaan hänen lähdöstään.