— Miksi et enää kirjoita, Jo? Sehän ennen aina piristi sinua, sanoi äiti kerran, kun haluttomuus oli taas vallannut tytön.
— Minulla ei ole halua kirjoittaa, ja vaikka olisikin, niin kuka minun jutuistani välittää?
— Me välitämme. Kirjoita meille äläkä piittaa muista. Koeta, kultaseni. Se tekisi sinulle varmasti hyvää, ja meistä se olisi hauskaa.
— En usko osaavani, vastasi Jo, mutta istuutui kuitenkin kirjoituspöytänsä ääreen selailemaan keskeneräisiä käsikirjoituksiaan.
Kun äiti tunnin kuluttua kurkisti sisään, hän näki Jon olevan täydessä työssä musta esiliina edessään ja kasvoillaan keskittynyt ilme, mikä sai rouva Marchin hymyilemään ja hiipimään hiljaa takaisin tyytyväisenä. Jo ei tiennyt mitä oikein tapahtui, mutta hän tunsi itsekin että tähän kertomukseen tuli jotakin, joka kävi suoraan lukijain sydämeen. Kun kotiväki oli nauranut ja itkenyt tarinalle, isä lähetti sen, oikeastaan vastoin Jon tahtoa, erääseen suosittuun aikakauslehteen. Tytön suureksi hämmästykseksi siitä maksettiin runsaasti ja hänen toivottiin kirjoittavan lisää. Kertomus herätti ilmestyttyään suurta huomiota, ja Jo oli vielä hämmästyneempi kuin silloin, kun hänen romaaninsa sai kiitosta ja moitetta samalla kertaa.
— En ymmärrä tätä ensinkään. Mikä ihme siinä pienessä kertomuksessa voi saada ihmiset noin innostumaan? hän sanoi aivan hämillään.
— Se on todenmukainen, siinä on sen salaisuus. Huumori ja tunne antavat siihen eloa ja sinä olet vihdoin löytänyt oman tyylisi. Sinä et ajatellut rahoja etkä mainetta kirjoittaessasi; sinä panit siihen oman sielusi, rakas lapsi. Sinulla on ollut vastoinkäymisiä, nyt on menestyksen vuoro. Tee edelleen parhaasi ja ole onnellinen onnistumisestasi niin kuin mekin.
— Jos siinä on jotakin kaunista ja totta, niin se ei ole minun ansiotani; minä saan siitä kiittää sinua, äitiä ja Bethiä, sanoi Jo, jota isän sanat liikuttivat enemmän kuin koko maailman kiitos.
Niinpä Jo rohkeuden ja surun ja ilon kasvattamana kirjoitteli pieniä tarinoitaan, ja sekä ne että hän itse saivat paljon ystäviä, sillä maailma on suopea vaatimattomia kulkijoita kohtaan, kuten Jo huomasi.
Kun Laurie ja Amy kirjoittivat kihlauksestaan, rouva March pelkäsi, että Jon olisi vaikeata yhtyä iloon. Hänen pelkonsa haihtui kuitenkin pian, sillä vaikka Jo ensin kävi vakavaksi, hän suhtautui asiaan hyvin rauhallisesti ja hänellä oli paljon suunnitelmia 'lasten' varalle jo ennen kuin oli lukenut kirjeen toistamiseen. Se oli kaksinlaulu, jossa he ylistivät toisiaan kuin rakastavaiset ainakin. Sitä oli hauska lukea ja kaikki yhtyivät sen ajatuksiin.