— Isä, puhu minulle niin kuin puhuit Bethille. Minä olen enemmän sen tarpeessa kuin hän konsanaan, sillä minä olen kerta kaikkiaan kehno.
— Kultaseni, se on minulle paras lohdutus, hän vastasi ääni vähän vapisten ja kiersin käsivartensa tyttären ympärille.
Jo istahti Bethin pieneen tuoliin aivan isän viereen ja kertoi tälle huolistaan, surustaan, turhista ponnistuksistaan jotka masensivat häntä, epäuskostaan joka sai elämän näyttämään kovin synkältä, ja koko hämmennyksestään. Jo antoi isälle täyden luottamuksensa ja isä puolestaan hänelle avun, jota hän tarvitsi, ja niin molemmat saivat lohdutuksen suruunsa; sillä nyt he saattoivat puhua toisilleen ei vain isänä ja tyttärenä vaan myös ihmisinä. Vanhassa kirjastossa, jota Jo nimitti 'yhden seurakuntalaisen kirkoksi', hän vietti onnellisia ja opettavia hetkiä ja palasi sieltä entistä iloisempana, rohkeampana ja nöyrempänä. Sillä hänen vanhempansa, jotka olivat opettaneet yhden tyttärensä pelkäämättä kohtaamaan kuoleman, koettivat nyt neuvoa toista astumaan pelottomana ja luottavaisena elämään ja käyttämään kiitollisena ja taitavasti hyväkseen sen tarjoamia mahdollisuuksia.
Jon avuksi tulivat vielä vaatimattomat kotiaskareet ja ilot, joita hän vähitellen oppi pitämään arvossa ja ymmärtämään. Luudat ja pesurievut eivät enää olleet vastenmielisiä, sillä ne olivat olleet Bethin käytössä. Jotakin hänen huolehtivuudestaan näytti jääneen pieneen pölyliinaan ja vanhaan harjaankin, jota Jo ei milloinkaan hennonnut heittää pois. Niitä käyttäessään Jo huomasi hyräilevänsä Bethin lauluja ja hän koetti Bethin tavoin järjestää ja siistiä pitääkseen ympäristönsä sievänä ja viihtyisänä. Hän auttoi sillä tekemään kodista taas onnellisen, vaikkei itse tiennyt sitä, ennen kuin Hanna hänen kättään hyväksyvästi puristaen virkkoi: — Sinä tyttö kulta teet kaikkesi, ettemme me kaipaisi rakasta lasta. Kyllä me sen huomaamme, ja Jumala siunaa sinua vielä siitä, saat nähdä.
Istuessaan Megin luona ompelemassa Jo huomasi sisarensa edistyneen paljon: tämä osasi keskustella, oli hyvin selvillä naisen tehtävistä, ajatuksista ja tunteista, oli onnellinen miehestään ja lapsistaan. Kaikki perheenjäsenet olivat kilttejä ja avuliaita toisilleen.
— Naimisissaolo on loppujen lopuksi mukavaa. Mahtaisinkohan minä menestyä siinä puoleksikaan niin hyvin kuin sinä, Jo sanoi kootessaan leijaa Demille sekasortoisessa lastenkamarissa.
— Naimisiin sinun pitäisi mennäkin, jotta luonteesi hellä ja naisellinen puoli tulisi esiin. Sinä olet kuin kuorimaton kastanja, piikikäs päältä, mutta sisältä silkinhieno, ja jos pääsee pinnan alle, löytää sydämen. Jonakin päivänä rakkaus saa kyllä piikkisen kuoresi putoamaan pois.
— Pakkanen se avaa kastanjan kuoret, hyvä rouva, ja tarvitaan aikamoista ravistelua ennen kuin kastanjat tipahtavat puusta. Pojat poimivat niitä, eikä minua haluta joutua keruupusseihin, vastasi Jo ja liisteröi leijaansa, jota ei voimakkainkaan tuulenpuuska olisi jaksanut kohottaa ilmaan, Daisy kun oli takertunut painoksi sen nauhoihin.
Meg nauroi, tuossa oli jo pilkahdus entistä Pippuri-Jota. Mutta hän piti velvollisuutenaan peruutella väitettään niin monin todistein kuin suinkin keksi. Hänen parhaita puolestapuhujiaan olivat lapset, joita Jo rakasti hellästi. Muutamien sydänten paras avain on murhe, Jon sydämellä oli juuri nyt kypsymisaikansa. Tarvittiin vain vielä vähän auringonpaistetta, jotta kuori irtoaisi ja sisältä löytyisi hyvä ja terve sydän. Jos Jo olisi aavistanut sen, hän olisi vetäytynyt entistä tiukemmin kuoreensa ja muuttunut vielä piikikkäämmäksi.
Ennen pitkää Jon elämänhalu alkoi palata toistakin tietä.