Sitten he keskeyttivät soutamisen ja lisäsivät tietämättään ihmisonnesta ja -rakkaudesta kertovan kauniin kuvan järven näkymiin.
19
YKSIN
Oli helppoa luvata uhrautuvaisuutta, kun sai antautua kokonaan toiselle ja nähdä edessään kauniin esimerkin. Mutta kun auttava ääni oli vaiennut, jokapäiväiset oppitunnit loppuneet ja rakas olento poissa eikä jäljellä muuta kuin yksinäisyys ja suru, silloin Jo huomasi lupauksensa vaikeaksi täyttää. Miten hän saattoi 'luoda kotiin päivänpaistetta', kun kaikki valo, lämpö ja kauneus tuntui sieltä kadonneen silloin, kun Beth vaihtoi vanhan kodin uuteen? Entä mistä ihmeestä hän saattoi löytää hyödyllisen ja tyydytystä tuottavan työn nyt, kun rakkaan sisaren palveleminen, mikä itse oli palkinnut vaivansa, oli päättynyt.
Toivottomana Jo koetti sokeasti täyttää velvollisuutensa, mutta kapinoi salaa, sillä hänen mielestään oli väärin, että hänen vähätkin ilonsa harvenivat ja elämä kävi hänelle yhä raskaammaksi. Toisten osana oli ainainen auringonpaiste, kun taas toiset saivat vain kulkea varjon puolella. Se ei ollut oikein, sillä hän näki enemmän vaivaa kuin Amy tullakseen hyväksi, mutta ei saanut koskaan palkkaa, vain pettymyksiä, huolta ja raskasta työtä.
Nämä olivat synkkiä päiviä Jo-raukan elämässä, sillä epätoivo hiipi hänen sydämeensä, kun hän ajatteli koko elämänsä kuluvan hiljaisessa talossa — kaiken maailman huolissa, harvoissa pikku iloissa ja velvollisuuden täyttämisessä, joka ei näyttänyt milloinkaan helpottuvan.
— En kestä tätä. Minua ei ole luotu tällaiseen elämään ja lähden varmasti tieheni ja teen jotakin epätoivoista, jollei kukaan tule minua auttamaan, hän tuumi itsekseen vaipuessaan ensimmäisten yritystensä epäonnistuttua synkkään mielentilaan.
Mutta Jo sai avun, vaikka hän ei heti tuntenut hyviä enkeleitään, koska niillä oli tuttu hahmo ja ne käyttivät auttaessaan yksinkertaisia keinoja. Yöllä Jo usein kavahti pystyyn luullen Bethin kutsuneen häntä, ja nähdessään pienen tyhjän vuoteen puhkesi katkerasti itkemään. Oi Beth, tule takaisin, tule takaisin! Eikä hän ojentanut käsiään turhaan, sillä äidin korva oli yhtä herkkä kuulemaan hänen nyyhkytyksensä kuin hän itse oli ollut havahtumaan siskon hiljaisimpaankin kuiskaukseen.
Äidiltään Jo sai lohdutuksen, tämän rauhoittava kosketus ja lempeät sanat tyynnyttivät tuskan, kyynelet kertoivat surusta, joka oli vielä syvempi kuin Jon, ja katkonaiset kuiskaukset puhuivat hänelle selvempää kieltä kuin rukoukset, sillä niissä ilmeni surun lisäksi toiveikas alistuminen. Näinä pyhinä hetkinä sydämet puhuivat sanatonta kieltään yön hiljaisuudessa ja muuttivat kärsimyksen siunaukseksi, joka jalosti surun ja lujitti rakkauden. Jo tunsi sen ja hänen taakkansa tuntui keveämmältä kantaa, velvollisuudet mieluisemmilta ja elämä siedettävämmältä, kun hän sai katsella niitä turvapaikastaan äidin sylistä.
Samoin kuin sydämen kipu lievittyi, samoin levoton mielikin sai avun. Eräänä päivänä Jo meni kirjastoon ja kumartuen hyväilemään isän harmaata päätä hän pyysi arasti: