Vaikka suru oli vasta kohdannut heitä, Amy ja Laurie elivät hyvin onnellista aikaa, niin onnellista, ettei Laurie tahtonut häiritä sitä ratkaisevalla sanalla. Kesti jonkin aikaa ennen kuin hän uskoi, että oli näin pian voittanut ensimmäisen ja, kuten hän vakaasti oli uskonut, ikuisen rakkautensa. Hän puolusti näennäistä uskottomuuttaan sillä, että Jon sisar oli muka melkein sama kuin Jo itse ja että Amy oli varmasti ainoa, joka niin pian ja niin hyvin oli saattanut täyttää Jon paikan.
Hänen ensimmäinen kosintansa oli ollut malttamattoman kiihkeä, ja hän muisteli sitä säälin ja katumuksen tuntein, ikään kuin siitä olisi vierinyt jo vuosia. Hän ei hävennyt sitä, vaan talletti sen elämänsä katkeransuloisten kokemusten joukkoon, joista hän saattoi olla kiitollinen niin pian kuin tuska oli ohi. Hänen toinen kosintansa tulisi olemaan rauhallinen ja yksinkertainen. Hänen ei tarvinnut järjestää kohtausta, tuskin tarvitsi sanoa Amylle rakastavansa tätä, sillä tyttö tiesi sen muutenkin ja oli jo kauan sitten antanut vastauksensa. Kaikki kävi niin luonnollisesti, ettei kellään ollut valittamisen syytä, ja Laurie tiesi että kaikki, yksinpä Jokin, olisivat mielissään. Mutta kun ensimmäinen rakkaus on kärsinyt haaksirikon, seuraavalla kerralla ollaan tavallisesti varovaisia eikä heti yritetä uudelleen. Niinpä Laurie antoi päivien kulua, nautti joka hetkestä ja antoi sattuman ratkaista, milloin hän lausuisi sanat, jotka tekisivät lopun uuden rakkaustarinan ensimmäisestä ja suloisimmasta vaiheesta.
Laurie oli kuvitellut ratkaisun tapahtuvan runollisesti kuutamoiltana linnan puutarhassa, mutta kävikin aivan päinvastoin, sillä asia selvitettiin keskipäivän aikaan järvellä muutamin koruttomin sanoin. He olivat koko aamun soudelleet synkästä St. Gingolfista aurinkoista Montreux'ta kohti, toisella puolellaan Savoijin alpit, toisella St. Bernhardin ja Dent du Midin huiput. Lausanne häämötti kaukana kukkulan rinteellä ja laaksossa näkyi sievä Vevey. Kaiken yllä taivas oli pilvetön ja sininen ja sinisempänä vielä välkkyi järvi, jota täplittivät maalaukselliset veneet kuin valkosiipiset lokit.
He olivat keskustelleet Bonnivardista sivuuttaessaan Chillonin ja Rousseausta tähyillessään Clarensia, missä hän oli kirjoittanut "Héloise"-teoksensa. Kumpikaan ei ollut lukenut sitä, mutta he tiesivät että se oli rakkaustarina, ja kumpikin mietti itsekseen, saattoiko se olla puoleksikaan niin kiinnostava kuin heidän omansa. Amy loiskutteli kädellään vettä, kun he vaikenivat hetkeksi. Kun hän taas nosti silmänsä, hän näki Laurien nojaavan airoihin silmissään katse, joka sai Amyn sanomaan kiireesti vain jotakin sanoakseen:
— Sinä olet varmaan väsynyt. Lepää vähän ja anna minun tulla soutamaan. Se tekee minulle hyvää, sillä sinun tultuasi olen ollut ihan ylellisen laiska.
— En minä ole väsynyt, mutta ota toinen airo jos haluat. Tässä on kyllä tilaa, vaikka minun pitääkin istua melkein keskellä, että vene pysyy suorassa, vastasi Laurie, joka näkyi pitävän sellaisesta järjestelystä.
Amysta tuntui, ettei asia ollut paljonkaan parantunut, mutta hän otti vastaan tarjotun kolmanneksen penkistä, pudisteli kiharoitaan ja tarttui airoon. Hän suoriutui soudusta yhtä hyvin kuin kaikesta muustakin mihin ryhtyi, ja vaikka hän käytti molempia käsiään ja Laurie vain toista, airot liikkuivat samassa tahdissa ja vene halkoi keveästi aaltoja.
— Mehän soudamme hyvin yhdessä, eikö sinustakin? sanoi Amy, joka ei pitänyt äänettömyydestä.
— Tahtoisin aina soutaa samassa veneessä sinun kanssasi. Suostutko,
Amy? kysyi Laurie hyvin hellästi.
— Suostun, Laurie, kuului hiljainen vastaus.