— Sinun ei tarvitse sanoa mitään, sillä tässä on kylliksi lohdutusta, Amy sanoi hiljaa. — Bethin on hyvä olla ja hän on onnellinen, enkä saa toivoa häntä takaisin, mutta minä pelkään kotiintuloa, vaikka kaipaankin kovin heitä kaikkia. Ei puhuta siitä nyt, sillä se saa minut itkemään ja tahtoisin voida iloita sinun täälläolostasi. Ethän lähde pois, ethän?
— En lähde, jos sinä tarvitset minua, ystäväiseni.
— Tarvitsen toki. Täti ja Flo ovat hyvin ystävällisiä minulle, mutta sinä olet kuin meidän perhettä, ja tuntuisi niin kotoisalta, jos olisit vähän aikaa minun luonani.
Amy oli puhuessaan kuin lapsi, jolla on koti-ikävä. Laurie unohti kohta ujoutensa ja kohteli Amya niin kuin juuri sillä hetkellä pitikin: hyväili häntä hiljaa ja aloitti iloisen keskustelun.
— Pikku raukka, tuntuu kuin olisit sairastumaisillasi surusta. Minä otan sinut nyt hoiviini, älä itke enää vaan lähde kävelemään kanssani. Sinä vilustut, jos istut paikoillasi, hän sanoi samalla kertaa hyväilevään ja käskevään sävyyn, josta Amy piti. Hän solmi tytön hatun nauhat, veti tämän käden kainaloonsa, ja he alkoivat kävellä edestakaisin aurinkoista puistokäytävää vastapuhjenneitten kastanjanlehvien keskellä. Lauriesta tuntui mukavammalta kävellä ja Amy huomasi, että oli hauskaa nojata voimakkaaseen käsivarteen, nähdä tuttujen kasvojen hymyilevän ja kuulla ystävällisen äänen puhuvan vain hänelle.
Pitkän aikaa Amy ja Laurie kävelivät vanhassa puutarhassa ja iloitsivat sen suloisesta tunnelmasta, ja kun arkinen päivälliskello komensi heidät sisään, Amysta tuntui kuin hän olisi vapautunut yksinäisyyden ja surun taakasta.
Huomatessaan tytön muuttuneen ilmeen rouva Carrol sai uuden ajatuksen ja huudahti itsekseen:
— Nyt minä ymmärrän kaiken — se lapsi on ikävöinyt nuorta
Laurencea. Hyvänen aika, en millään osannut odottaa sitä.
Kunnon rouva oli kyllin hienotunteinen ollakseen sanomatta mitään havainnoistaan. Hän pyysi vain innokkaasti Laurieta jäämään ja kehotti Amya nauttimaan tämän seurasta, sillä ei ollut hyväksi hänelle olla niin paljon yksikseen. Amy oli mallikelpoisen kuuliainen, ja kun tädillä ja Flolla oli yhteisiä puuhia, hänen osakseen jäi vieraan viihdyttäminen.
Nizzassa Laurie oli vetelehtinyt ja Amy toruskellut. Veveyssä Laurie ei ollut milloinkaan jouten; hän käveli, ratsasti, souteli tai luki, ja Amy ihaili kaikkea mitä hän teki ja koetti seurata hänen esimerkkiään niin pitkälle kuin kykeni. Laurie sanoi muutoksen riippuvan ilmastosta, eikä Amy väittänyt vastaan, sillä hän hyväksyi mielellään saman tekosyyn selitykseksi omaan virkistymiseensä.