Tämä tulikin pian, sillä sama posti toi hänellekin surusanoman, vaikka se ehtikin hiukan myöhemmin Saksaan. Luettuaan kirjeen hän heti pakkasi reppunsa, jätti jäähyväiset retkitovereilleen ja riensi täyttämään lupauksensa sydämessään ilo ja suru, toivo ja epävarmuus.
Vevey oli vanhastaan tuttu hänelle, ja niin pian kuin vene oli törmännyt pieneen laituriin, hän kiiruhti rantatietä La Tour -hotelliin, jossa Carrolit olivat täysihoidossa. Vahtimestari valitti pahoilla mielin, että koko perhe oli mennyt järvelle soutelemaan. Mutta ei, vaaleatukkainen mademoiselle taisi sittenkin olla puutarhassa. Jos monsieur vaivautuisi hetkeksi odottamaan, hän saapuisi paikalle tuossa tuokiossa. Mutta monsieur ei malttanut odottaa tuokiotakaan, ja kesken vahtimestarin puhetulvan hän lähti itse etsimään mademoisellea.
Viehättävä vanha puisto oli kauniin järven partaalla. Kastanjapuut suhisivat pään yläpuolella, muratti kierteli puiden oksilla, ja vanhan tornin synkkä varjo lankesi kauas aurinkoiselle järvelle. Pitkän matalan muurin nurkkauksessa oli penkki, ja sinne Amy usein tuli lukemaan, piirtämään tai hakemaan lohtua suruunsa ympäröivästä kauneudesta. Siellä hän nytkin istui pää käden varassa, sydän täynnä koti-ikävää, ajatellen Bethiä, ihmetellen missä Laurie viipyi.
Tyttö ei kuullut Laurien kulkevan pihan poikki eikä huomannut, kun tämä pysähtyi holvikäytävään, joka johti puutarhaan. Laurie seisoi hetken katsellen tyttöä uusin silmin ja sai nähdä sen, mitä kukaan muu ei vielä ollut nähnyt — Amyn luonteen hellän puolen. Kaikki hänen ympärillään kertoi rakkaudesta ja surusta — kyynelten kostuttamat kirjeet hänen helmassaan, tukkaan solmittu musta nauha ja kasvoilla kuvastuva ikävä. Tytön kaulassa riippuva pieni eebenpuuristikin oli Laurien mielestä liikuttava, sillä hän oli sen itse lahjoittanut Amylle, eikä tällä ollut nyt muita koruja.
Jos Laurie oli ollut epävarma, millaisen vastaanoton saisi, hän rauhoittui heti kun Amy nosti katseensa ja huomasi hänet. Tyttö riensi Laurieta vastaan antaen kirjeiden pudota maahan ja huudahti:
— Voi Laurie, Laurie, tiesinhän että sinä tulet!
Sinä hetkenä kaikki selveni heidän välillään, sillä kun he seisoivat siinä hetkisen aivan hiljaa tumma pää kumartuneena suojelevasti vaaleiden kiharoiden yli, Amy tunsi ettei kukaan osannut tukea ja lohduttaa häntä niin kuin Laurie, ja Laurielle selvisi, että Amy oli ainoa nainen, joka kykeni täyttämään Jon paikan ja tekemään hänet onnelliseksi. Hän ei vielä sanonut mitään, mutta Amy ei ollut lainkaan pettynyt, sillä molemmat ymmärsivät kuinka asia oli, tyytyivät siihen ja unohtivat toistaiseksi muun.
Amy palasi pian paikalleen, ja hänen kuivaillessaan kyyneleitään Laurie keräsi maahan pudonneet paperiarkit. Nuhruisiksi luetut kirjeet ja paljon puhuvat piirrokset olivat hänen mielestään hyviä enteitä vastaisen varalle. Kun Laurie istuutui penkille, Amya alkoi taas ujostuttaa ja hän punastui muistaessaan välittömän tervehdyksensä.
— En voinut sille mitään, tunsin oloni kovin yksinäiseksi ja surulliseksi ja ilahduin niin kovin nähdessäni sinut, hän selitti koettaen turhaan puhua luonnollisesti.
— Tulin heti kun kuulin asiasta. Toivoisin voivani sanoa sinulle jotakin lohduttavaa nyt kun rakas pikku Beth on mennyt pois, mutta minä vain tunnen ja… Laurie ei osannut jatkaa, vaan muuttui äkkiä ujoksi hänkin eikä tiennyt mitä sanoa. Hän olisi tahtonut painaa Amyn pään olkaansa vastaan ja kehottaa tätä itkemään kyllikseen, mutta ei uskaltanut. Sen sijaan hän tarttui tytön käteen ja puristi sitä myötätuntoisesti, ja se tuntui paremmalta kuin sanat.