Mutta hän ei kirjoittanutkaan sinä päivänä, sillä kun hän etsi parasta kirjepaperiaan, hänen mielensä äkkiä muuttui. Eräästä laatikosta laskujen, passien ja kuittien joukosta hän löysi pinkan Jon kirjeitä ja toisesta kolme Amyn lähettämää tervehdystä, jotka oli huolellisesti sidottu yhteen sinisellä nauhalla ja joissa tuoksui suloisesti kuihtuneet ruusut.
Surumielinen mutta samalla huvittunut ilme kasvoillaan Laurie keräsi kaikki Jon kirjeet, silitteli niitä, taittoi ne kokoon ja asetti sievästi pieneen lipastonlaatikkoon. Hetken aikaa hän käänteli pientä sormusta sormessaan, sitten hän veti sen hitaasti pois, laski kirjeiden viereen, lukitsi laatikon ja lähti kuulemaan juhlamessua Pyhän Tapanin tuomiokirkkoon. Hänestä tuntui kuin olisi ollut hautajaiset, ja vaikka suru ei ollutkaan murtanut hänen sydäntään, vaikutti sopivammalta viettää loppupäivä kirkossa kuin kirjoittamassa kirjeitä ihastuttaville nuorille naisille.
Mutta ennen pitkää kirje kuitenkin lähti, ja siihen tuli nopeasti vastaus, sillä Amylla tosiaankin oli koti-ikävä ja hän tunnusti sen Laurielle. Kirjeet kulkivat kumpaankin suuntaan järkkymättömän säännöllisesti koko kevään. Laurie myi säveltäjien kuvat, käytti oopperansa sytykkeiksi ja palasi Pariisiin toivoen, että joku saapuisi sinne pian. Hänen teki kovin mieli Nizzaan, mutta hän ei tahtonut lähteä sinne kutsutta. Mutta Amy ei nyt halunnut kutsua Laurieta, sillä hänellä oli omia asioitaan, joiden vuoksi hän halusi vältellä pojan hämmentäviä silmiä.
Fred Vaughan oli palannut ja tehnyt Amylle kysymyksen, johon tämä kerran oli päättänyt vastata: "Tahdon". Mutta nyt hän sanoikin: "En tahdo", ystävällisesti mutta päättäväisesti. Sillä hetken tullen hänen rohkeutensa petti ja hän tunsi, että rikkaus ja hyvä asema eivät riittäneet tyydyttämään uutta kaipausta, joka täytti hänen sydämensä aralla toivolla ja pelolla. Hänen korvissaan kaikuivat itsepintaisesti sanat: "Fred on kunnon poika, mutta en luullut häntä mieheksi, johon voisit rakastua", ja hän muisti Laurien ilmeen tämän sanoessa ne. Hän muisti myös vastanneensa katseellaan: "Minä menen naimisiin rahojen vuoksi."
Amy tunsi itsensä vaivautuneeksi muistaessaan tämän; hän ei tahtonut Laurien pitävän häntä sydämettömänä ja rahanahneena. Hän ei enää välittänyt päästä seurapiirien kuningattareksi, vaan halusi paljon mieluummin olla rakastava nainen. Hän oli iloinen ettei Laurie ollut suuttunut niistä hirveistä asioista, joita hän oli sanonut, vaan oli entistään ystävällisempi. Laurien kirjeet olivat suurena lohtuna Amylle, sillä kotiväki kirjoitti kovin epäsäännöllisesti. Amy piti velvollisuutenaankin vastata Laurien kirjeisiin, koska Jo itsepintaisesti pysyi kylmänä ja poikaparka tarvitsi hemmottelua. Jon olisi pitänyt koettaa rakastaa häntä. Se ei varmastikaan olisi ollut vaikeaa, sillä moni tyttö olisi ollut ylpeä Laurien kaltaisesta ihailijasta. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin olla erityisen ystävällinen Laurielle ja kohdella häntä kuin veljeä.
Jos kaikki veljet saisivat osakseen yhtä hyvän kohtelun kuin Laurie, he olisivat huomattavasti onnellisempia olentoja. Amy ei enää saarnannut, vaan kysyi aina Laurien mielipidettä, hän oli kiinnostunut kaikesta mitä tämä puuhasi, teki hänelle pieniä, ihastuttavia lahjoja ja lähetti kahdesti viikossa kirjeen täynnä piristäviä juoruja ja sisarellisia salaisuuksia. Vain harvojen veljien kirjeitä kunnioitetaan niin paljon, että sisar kantaisi niitä taskussaan, lukisi ehtimiseen ja säilyttäisi kalliina aarteina, joten tuskin Amykaan käyttäytyi noin hassusti. Mutta hän kävi kyllä hiukan kalpeaksi ja mietteliääksi sinä keväänä eikä enää paljon piitannut seuraelämästä vaan kulki usein yksinään piirtelemässä. Palatessaan hänellä ei ollut paljon näytettävää. Hän kai vain tutki luontoa istuessaan tuntikausia Valrosan pengermällä kädet helmassa tai piirrellessään hajamielisesti mielikuviaan. Paperille syntyi tavallisesti hautakiveen veistetty urhea ritari tai nuori mies, joka makasi ruohikossa hattu silmillä.
Carrolin täti luuli Amyn katuvan vastaustaan Fredille, ja tämä antoi hänen pysyä luulossaan, koska huomasi selittelyt mahdottomiksi ja vastaväitteet hyödyttömiksi. Hän piti vain huolta siitä, että Laurie sai tietää Fredin lähteneen Egyptiin. Muuta hän ei kertonut, mutta Laurie ymmärsi tästäkin ja sanoi itsekseen huojentuneen näköisenä:
— Olin varma, että hän ajattelisi tarkemmin asiaa. Poika parka! Otan osaa hänen suruunsa, sillä tiedän miltä se tuntuu.
Laurie päästi syvän huokauksen. Sitten, ikään kuin olisi tällä täyttänyt velvollisuutensa, hän nosti jalat sohvalle ja ryhtyi nauttimaan Amyn kirjeestä.
Sillä aikaa kun ulkomailla tapahtui tällaisia muutoksia, suru oli löytänyt tiensä kotiin. Mutta Amy ei milloinkaan saanut kirjettä, joka kertoi Bethin huononevan, ja kun seuraava tieto hänet saavutti, nurmi viheriöi jo sisaren haudalla. Hän sai surullisen sanoman Veveyyn, sillä he olivat kuumuuden takia lähteneet Nizzasta jo toukokuussa ja olivat verkalleen matkustaneet Sveitsiä kohti Genovan ja Italian alppijärvien kautta. Amy kesti surun ja alistui tyynesti perheen päätökseen, ettei hänen pitänyt keskeyttää matkaa. Hän ei enää voinut sanoa jäähyväisiä Bethille, ja siksi oli viisainta antaa surun lieventyä ennen kuin hän palaisi kotiin. Mutta Amyn sydän oli hyvin raskas, hänellä oli ikävä kotiin, ja joka päivä hän loi kaipaavan katseen järven toiselle rannalle odottaen, että Laurie tulisi häntä lohduttamaan.