Tuota kysymystä oli vaikea ratkaista ja Laurie alkoi toivoa, että hänen täytyisi itse ansaita leipänsä. Nyt jos koskaan oli mainio tilaisuus "mennä helvettiin" niin kuin hän oli joskus uhmakkaasti sanonut. Hänellä oli paljon rahaa eikä mitään tehtävää, ja paholainen keksii tunnetusti mielellään käyttöä lihavalle kukkarolle ja joutilaille käsille. Poikaparkaa ahdistivat sekä sisäiset että ulkonaiset kiusaukset, mutta hän kesti ne sangen hyvin. Hän rakasti vapautta, mutta vielä suuremman arvon hän antoi kunniallisuudelle ja luottamukselle. Hän pysyi oikealla tiellä, koska muisti isoisälle antamansa lupauksen ja tahtoi aina kyetä rehellisesti katsomaan silmiin niitä, jotka häntä rakastivat, ja vakuuttamaan, että kaikki on hyvin.
Suureksi hämmästyksekseen Laurie huomasi, että hänen oli päivä päivältä helpompaa unohtaa kärsimyksensä. Hän ei ensin tahtonut uskoa sitä, vaan suuttui itselleen eikä voinut lainkaan ymmärtää asiaa. Tämä käänne oli aivan odottamaton eikä hän ollut valmistautunut siihen. Hän oli närkästynyt itselleen ja ihmetteli omaa huikentelevaisuuttaan. Hän tunsi samalla kertaa pettymystä ja huojennusta pystyessään niin pian toipumaan saamastaan ankarasta kolauksesta. Huolellisesti hän kohenteli rakkautensa sammuvia kekäleitä, mutta ne eivät enää leimahtaneet liekkiin, levittivät vain miellyttävää lämpöä, joka tuntui hyvältä eikä tehnyt häntä kuumeiseksi. Tahtomattaan hänen täytyi myöntää, että lapsellisen kiihkeä rakkaus tyyntyi vähitellen rauhalliseksi tunteeksi. Se oli hyvin hellä ja vielä hiukan surumielinen ja katkera, mutta aikanaan sekin varmasti häviäisi ja jättäisi jälkeensä veljellisen kiintymyksen, joka kestäisi lujana elämän loppuun asti.
Kun sana 'veljellinen' käväisi hänen mielessään, hän hymyili itsekseen ja katsahti Mozartin kuvaa.
— Niin, hän oli suuri mies, ja kun hän ei saanut omakseen toista sisaruksista, hän otti toisen ja tuli onnelliseksi.
Laurie ei lausunut ääneen näitä sanoja, mutta hänen ajatuksensa kulkivat siihen suuntaan. Seuraavassa hetkessä hän jo katseli vanhaa sormusta ja sanoi:
— Ei, minä en tee niin! Minä en ole unohtanut enkä unohda koskaan.
Koetan taas, mutta jos nyt epäonnistun, niin ehkäpä…
Hän jätti lauseen kesken, tarttui kynään ja ryhtyi kirjoittamaan kirjettä Jolle, kertoi ettei osannut tarttua mihinkään niin kauan kuin oli vähänkin toivoa, että Jo muuttaisi mielensä. Eikö tämä sittenkin voisi ja tahtoisi antaa hänen palata kotiin ja tulla onnelliseksi?
Vastausta odottaessaan Laurie ei tehnyt mitään, mutta hän odotti tarmokkaasti ja kuumeisen kärsimättömänä. Vihdoin vastaus saapui ja ratkaisi asian lopullisesti. Jo ei todellakaan voinut eikä tahtonut. Hän oli kokonaan antautunut Bethille eikä enää milloinkaan halunnut kuulla sanaa 'rakkaus'. Hän uskoi että Laurie tulisi jonkun muun kanssa onnelliseksi, mutta toivoi että hänen sydämessään olisi aina varattuna pieni kolkka Jo-siskolle. Lopuksi hän pyysi Laurieta kertomaan Amylle, että Beth oli huonontunut. Amyn oli määrä palata keväällä kotiin eikä ollut syytä synkistää hänen viimeisiä kuukausiaan ulkomailla. Hän saisi kyllä aikanaan surra, mutta nyt Laurien piti hyvin usein kirjoittaa hänelle, jotta hän ei tuntisi itseänsä yksinäiseksi eikä kärsisi koti-ikävää ja levottomuutta.
— Minä kirjoitan heti. Pikku tyttö parka! Pelkään että hänen kotimatkastaan tulee hyvin surullinen.
Laurie avasi kirjoituslipaston, ikään kuin Amylle kirjoittaminen olisi ollut sopiva loppu lauseelle, joka pari viikkoa sitten oli jäänyt kesken.