Jo ei rakastaisi häntä, mutta Laurie voisi saada tämän ihailemaan ja kunnioittamaan häntä jos osoittaisi, ettei hänen elämänsä mennyt pilalle rukkasten takia. Olihan hän aikonutkin saada aikaan jotakin, joten Amyn neuvo oli ollut tarpeeton. Hän oli vain odottanut, kunnes saisi onnettoman rakkautensa kunnialla hautaan. Kun se nyt oli tapahtunut, hän tunsi voivansa kätkeä murtuneen sydämensä ja ponnistella eteenpäin.
Niin kuin Goethe teki ilostaan ja surustaan runoja, Laurie päätti palsamoida rakkaussurunsa musiikkiin ja säveltää sielumessun, joka murtaisi Jon sydämen ja saisi kuulijat kyyneliin. Kun Laurie alkoi taas käydä rauhattomaksi ja oikulliseksi, vanha herra määräsi hänet matkoille; hän lähti Wieniin, missä hänellä oli muusikkotuttavia, ja ryhtyi työhön totisesti vakain aikein.
Mutta ehkä suru oli liian syvä tullakseen ilmaistuksi sävelin tai musiikki liian yliaistillista kuvatakseen maallista murhetta. Laurie huomasi pian, etteivät hänen kykynsä riittäneet sielumessun säveltämiseen. Oli ilmeistä, ettei hän vielä oikein ollut työvireessä ja ajatusten täytyi saada selvitä, sillä usein, kesken valittavaa sointua, hän huomasi hyräilevänsä tanssisäveltä, joka elävästi toi mieleen Nizzan joulutanssiaiset ja varsinkin uljaan ranskalaisen. Sen vuoksi hän päättävästi jätti traagisen musiikin säveltämisen toistaiseksi.
Sitten hän koetti säveltää oopperaa, mutta odottamattomia vaikeuksia tuli hänen tielleen tälläkin alalla. Hän tahtoi tehdä Josta sävellyksensä sankarittaren ja koetti palauttaa mieleensä helliä muistoja ja romanttisia mielikuvia rakastetustaan.
Mutta muisti petti hänet. Oli kuin sillä olisi ollut tytön pahankurinen luonne, sillä se toi Laurien mieleen vain Jon omituisuudet, viat ja oikut ja näytti hänet aina arkisilta puoliltaan: toimittamassa mattoja huivi päässä, linnoittuneena sohvatyynyjen taakse tai kaatamassa kylmää vettä Laurien kuumille tunteille. Hillitön naurunpurskahdus särki hellän kuvan, jonka Laurie yritti hänestä luoda. Ei, Jo ei mistään hinnasta tahtonut joutua oopperasankarittareksi. Varjelkoon mikä kiusankappale hän onkaan, Laurie huudahti ja repi tukkaansa niin kuin epätoivoisin säveltäjä ainakin.
Kun hän rupesi etsimään toista naista, joka helpommin suostuisi sävelin ikuistettavaksi, hänen muististaan sukeltautui eräs, joka oli ilman muuta halukas. Ilmestyksen kasvonpiirteet olivat vähän epäselvät, mutta sillä oli kullankeltainen tukka, sitä ympäröi läpikuultava pilvi ja se leijaili hänen sielunsa silmien edessä ihanassa ruusujen, riikinkukkojen, valkeiden ponien ja sinisten nauhojen sekamelskassa. Hän ei antanut tälle herttaiselle aaveelle nimeä, mutta otti sen sankarittarekseen ja alkoi oikein pitää siitä, varusti sen kaikilla mahdollisilla lahjoilla ja ansioilla ja saattoi sen vahingoittumattomana koettelemusten läpi, jotka olisivat tuhonneet kenet tahansa kuolevaisen naisen.
Tämän innoituksen voimasta työ sujui jonkin aikaa kuin leikki, mutta vähitellen se kadotti viehätyksensä, säveltäminen unohtui, ja hän istui haaveissaan kynä kädessä tai harhaili ympäri iloista kaupunkia hankkimassa uusia ideoita tai virkistämässä mieltään, joka sinä talvena oli hiukan levottomassa tilassa. Hän ei tehnyt juuri mitään, mutta ajatteli paljon ja huomasi, että tahtomattaan oli muuttumassa jotenkin.
— Ehkäpä luomisvoimani kuohuu. Annan sen kuohua ja katson mitä siitä kehittyy, hän tuumi, mutta epäili salaa, että se ei ollutkaan luomisvoimaa vaan jotain paljon tavallisempaa. Tästä kuohumisesta oli kuitenkin hyötyä, sillä tarkoitukseton elämä alkoi yhä enemmän harmittaa Laurieta ja hän rupesi kaipaamaan kunnon työtä, johon voisi antautua sieluineen ruumiineen. Vihdoin hän päätyi myös siihen lopputulokseen, etteivät kaikki musiikin ystävät ole säveltäjiä.
Palattuaan eräänä iltana kuuntelemasta muuatta Mozartin suurta oopperaa, joka oli esitetty loistavasti kuninkaallisessa teatterissa, hän otti esiin oman tekeleensä, soitti sen parhaat kohdat ja jäi sitten tuijottamaan Mendelssohnin, Beethovenin ja Bachin rintakuvia, jotka hymyilivät suopeasti hänelle. Sitten hän äkkiä repi nuottilehdet kappaleiksi ja viimeisen leijaillessa hänen kädestään sanoi vakavana itsekseen:
— Hän on oikeassa! Lahjakkuus ei ole neroutta eikä voi siksi muuttua. Mozartin musiikki vei minusta turhamaisuuden niin kuin Rooma hänestä, enkä aio enää olla narri. Mutta mitä rupeaisin nyt tekemään?