— Tiedän ettei se voi, enkä pelkää enää kuolemaa, sillä olen varma, että saan olla edelleen Bethisi ja rakastaa ja auttaa sinua entistä enemmän. Jo, sinun täytyy täyttää minun paikkani ja auttaa kaikessa isää ja äitiä. He turvautuvat sinuun, älä petä heitä, ja jos sinusta tuntuu vaikealta, muista että minä en unohda sinua ja että siinä työssä olet onnellisempi kuin jos kirjoittaisit loistavia teoksia tai saisit nähdä kaikki maailman ihmeet, sillä rakkaus on ainoa, jonka voimme viedä täältä mukanamme, ja se tekee lähtemisenkin helpoksi.
— Minä koetan, Beth. Sinä hetkenä Bethin vuoteen ääressä Jo luopui entisistä haaveistaan ja omistautui uudelle paremmalle päämäärälle. Muut toiveet tuntuivat köyhiltä sen siunatun lohdutuksen rinnalla, jonka usko ikuiseen rakkauteen toi.
Niin tulivat kevätpäivät, taivas selkeni, maa muuttui vihreäksi, varhaiset kukat puhkesivat kauniina ja linnut palasivat etelästä parahiksi sanomaan hyvästit Bethille, joka väsyneen mutta luottavaisen lapsen tavoin jättäytyi niiden käsien turviin, jotka olivat ohjanneet häntä läpi elämän. Isä ja äiti johdattivat hänet hellästi varjojen laakson halki ja luovuttivat hänet taivaallisen isän huomaan.
Muualla kuin kirjoissa kuoleva harvoin lausuu mieleenpainuvia sanoja, näkee näkyjä tai eriää kirkastunein ilmein. Ne jotka ovat nähneet monen päättävän vaelluksensa, tietävät että kuolema tulee useimmiten luonnollisena ja yksinkertaisena kuin uni. Bethin elämä sammui hiljaa, niin kuin hän oli toivonutkin. Yön pimeimpänä hetkenä, ennen päivän koittoa, hän veti hiljaa viimeisen henkäyksensä äidin sylissä jäähyväisiä sanomatta, vain hellästi katsoen ja hiljaa huokaisten.
Kyynelin, rukouksin ja hellin käsin äiti ja siskot valmistivat hänet sitä pitkää unta varten, jota kipu ei enää häiritsisi. He olivat kiitollisia nähdessään että kärsivä ilme pian muuttui kauniin tyyneksi, ja kunnioittavan iloisia huomatessaan, että kuolema oli ollut Bethille armollinen enkeli eikä kauhistava aave.
Aamun koittaessa tuli oli moneen kuukauteen ensi kerran sammuksissa, Jon paikka oli tyhjänä ja huone hyvin hiljainen. Mutta lähistöllä lintu lauloi iloisesti hiirenkorvalla olevalla oksalla, lumikellot kukkivat ikkunan alla ja kevätaurinko tulvi kuin siunausta tuoden rauhallisille kasvoille, jotka lepäsivät pieluksella niin tyynen tuskattomina, että omaiset hymyilivät läpi kyynelten ja kiittivät Jumalaa, että Bethin vihdoinkin oli hyvä olla.
18
UNOHTAMISTA OPPIMASSA
Amyn saarna teki hyvää Laurielle, vaikka hän ei tietenkään myöntänyt sitä ennen kuin aikojen kuluttua. Miehen tapaistahan on noudattaa naisen antamaa neuvoa vasta sitten, kun hän on vakuuttunut, että muutenkin aikoi tehdä juuri niin. Jos neuvo osoittautuu hyväksi, nainen saa puolet kunniasta, jos taas huonoksi, hänelle suodaan jalomielisesti se kokonaan. Laurie palasi isoisänsä luo ja pysyi tämän seurassa joitakin viikkoja niin uskollisesti, että vanha herra selitti Nizzan ilmanalan olleen ihmeen terveellistä ja kehotti Laurieta kokeilemaan sitä toistekin. Niin nuori mies olisi mielellään tehnytkin, mutta saamansa nuhdesaarnan jälkeen häntä ei olisi voitu kuljettaa sinne edes elefanttien voimalla.
Laurie mietti miettimistään Amylta saamiaan nuhteita, ja hänen täytyi myöntää olleensa tosiaan itsekäs ja laiska, mutta kun miehellä on syvä suru, on toki ymmärrettävää, että hän vähän oikuttelee, kunnes pääsee kuivalle maalle. Laurie tunsi, että hänen tyhjiin valunut tunteensa oli nyt kuollut ja haudattu, mutta vaikka hän ei milloinkaan lakkaisi uskollisesti murehtimasta sitä, oli sentään aiheetonta kerskailla surupuvullaan.