OMA BETH
Tyynnä varjossa hän vuottaa kunnes koittaa valkeus. Hän, tuo kirkas, surevaisen kotimme on siunaus. Maiset ilot, tuskat, toiveet aallon lailla raukeaa rantaan tumman, pyhän virran, jolle hän nyt seisahtaa.
Rakas sisko, jättäessäs pyrkimykset ihmisten, jätä mulle hyvyytesi, anna voimas ihmeinen. Anna kärsiväisyys suuri, joka elos kaunisti, joka tuskan synkät hetket ilomielin kohtasi.
Anna rohkeutes tyyni — sitä, oi, ma tarvitsen! Sillä sait sa viheriöimään polun velvoituksien. Jätä mulle luontos hellä, joka enkelsydämin toisten virheet anteeks antoi. Rakas, anna minunkin!
Tuolla puolen virran tumman tästä lähtein nähdä saan hahmon rakkaan, joka vartoo mua rantaan onnen maan. Usko, toivo, lapset surun enkeleiksi mulle saa. Sisko ennen mua mennyt minut kotiin johdattaa.
Epäselvinä ja tahraisina, puutteellisina ja ontuvinakin säkeet toivat kuvaamattoman huojennuksen ilmeen Bethin kasvoille. Hänen surunsa oli ollut se, että hän oli toimittanut niin vähän, mutta nyt hän näki, ettei hänen elämänsä ollut kulunut hukkaan eikä kuolema toisi epätoivoa. Hänen istuessaan sängyssä paperi käsissään hiiltynyt halko paukahti poikki, Jo havahtui, kohensi valkeata ja hiipi sitten vuoteen luo toivoen Bethin nukkuvan.
— En saa unta, mutta olen niin onnellinen. Katso, löysin tämän ja luin sen, sillä tiesin ettet panisi vastaan. Olenko todella merkinnyt sinulle noin paljon, Jo? hän kysyi mietteliäänä ja nöyrän vakavana.
— Olet Beth, olet! Jon pää painui pielukselle siskon viereen.
— Silloin en olekaan elänyt turhaan. En ole niin hyvä kuin sinä kuvaat, mutta olen koettanut tehdä oikein, ja nyt kun en voi enää ruveta paremmaksi, on lohdullista tietää, että joku rakastaa minua noin paljon ja että olen ollut hänelle avuksi.
— Sinä, Beth, olet auttanut minua enemmän kuin kukaan muu maailmassa. Ajattelin aluksi etten voisi luopua sinusta, mutta nyt alan ymmärtää etten menetäkään sinua. Sinä vaikutat minuun enemmän kuin milloinkaan ennen eikä kuolema voi erottaa meitä vaikka siltä näyttää.